Independence oli yli äyräittensä täynnä, kun me saavuimme sinne. Mutta översti, joka ei milloinkaan kitsastellut, kun hänellä oli yksikään sentti taskussaan, oli tilannut huoneen sähköteitse, niin että olimme varmassa korjuussa. Suuri ei huone suinkaan ollut, eikä siinä liioin ollut kuin yksi kahdenmaattava vuode, mutta siinä ahdingossa, joka kaupungissa vallitsi, voi olla iloinen, että oli päässyt edes katon alle. Ja mitä vuoteesen tuli, ei siitä ollut mitään sanottavaa. Ameriikassa tapahtuu helposti, että täytyy panna vuode kahtia kenen kanssa tahansa, kenellä vaan on tarpeeksi varaa lunastaa siitä toinen puoli itsellensä — ja överstin siisteyttä vastaan ei ollut juuri mitään muistuttamista.
Hän lähti ulos heti, kun olimme matkan jälkeen vähän puhdistauneet, vaan minä koetin ottaa takaisin jonkun osan yön kuluessa hukkaan mennyttä unta. Mutta tunnin kuluttua tuli hän jo takaisin ilmoittaen, että ori oli saapunut ja että se oli mitä parhaimmassa kunnossa.
— Tässä on omistajan nimi — lisäsi hän ja antoi minulle paperilapun. Hän odottaa meitä ja tässä pitää takoa niin kauvan kuin rauta on kuuma, niin että kiirehtikää vaatetta päällenne ja seuratkaa minua.
"Aatami Urola", kulmikkailla ja vinoilla kirjaimilla paperille kirjoitettuna osoitti selvää selvemmin, että oriin omistaja oli suomalainen, mutta kun siitä ei käynyt mitään muuta esiin, riensin minä laittamaan itseäni lähtökuntoon.
Erään tallin edustalla radan laidassa tapasimme me ystävämme Urolan polttamassa piippuaan ja tyynesti katselemassa liikettä ja hyörinää ympärillään. Kaikki tallit olivat täynnä ja ainakin kolme hoitajaa puuhaili jokaisen hevosen kanssa, tavallisesti yksi täysikasvuinen mies ja pari neekeripoikaa, mutta muutamilla loistavimmista juoksijatähdistä oli yli puolen tusinankin touhuavia palvelijoita ympärillään.
Osa koulaajia ja ajajia oli hevosiaan jaloittelemassa radalla, toiset taluttelivat kallisarvoisia elukoitansa edestakaisin, samalla kun vielä toiset, jotka jo olivat lopettaneet aamuajelunsa, antoivat hoitajien siivota ja sukia juoksijoitansa tallien edustalla. Kaikki olivat innokkaassa toimessa, paitsi Urola, jolla ei näyttänyt olevan muuta tärkeämpää tehtävää kuin imeä piippuaan.
Hänen näennäinen välinpitämättömyytensä muuttui tuskin siitäkään, että översti esitti minut hänelle hänen maanmiehenänsä ja minä häntä suomeksi tervehdin. Piipun hän kyllä otti suustaan vastatessaan tervehdykseeni, mutta pisti sen heti takaisin ja löyhytteli savuja.
— Teillä kuuluu olevan täällä hyvä juoksija? — alotin minä keskustelun.
— Tuossahan tuo menee.
— Ja ehkä tahdotte myödä sen?