Silloin ei sillä kuten tunnettua ollut mitään vaikutusta ja vähän todennäköistä on että ensin ajateltu muotokaan olisi aikaan saanut mitään, mutta suunnitelman kumoaminen on kuitenkin tosiasia, joka todistaa senaattori Mechelinin suurta kykyä suggeroida toiset alistumaan hänen mielipiteisiinsä ja tahtoonsa. Minulle persoonallisesti tuotti päätöksen muuttaminen yllätyksen, joka ei juuri olisi voinut olla suurempi.
Toinen yhtä merkillinen yllätys odotti minua palatessani Kanadasta. Se mieliala joka oli ollut melkoisen yleinen ja aiheutti että retkikunta sinne saatiin aikaan, havaittiin muuttuneeksi, melkein täydelliseksi vastakohdakseen. Se ajatus että jotain oli tehtävä mikäli mahdollista, niiden kokoamiseksi ja koossapitämiseksi, joka tulisivat pakenemaan uhkaavaa venäläistä asevelvollisuutta ja venäläistä väkivaltaa yleensä, tämä ajatus jotka ainoastaan muutamia kuukausia aikaisemmin enemmän tai vähemmän tietoisena oli ollut melkein kaikilla tahoilla, oli nyt melkein kokonaan vaihtunut varsin horjuviin toiveisiin pian tapahtuvasta Venäjän politiikan muutoksesta. Minne nämä pakenevat joukot joutuivat Amerikassa, näytti useimmille olevan jotakuinkin yhdentekevää. He tulisivat hajautumaan sinne ja tänne, mutta se tuntui olevan vähäarvoinen seikka sen suuren toiveen rinnalla, että maan kohtalo kääntyisi parempaan päin. Retkikunnan lähettämiseen oli antanut aiheen ajatus koota yhteiselle alueelle ainakin osa niistä monista kymmenistä tuhansista suomalaisista, joiden saattoi olettaa siirtyvän maasta, alueelle jossa he edes jossain määrin voisivat säilyttää yhdyssiteen toistensa ja vanhan kotimaansa kanssa. N.k. Kanadankomissioonin tehtävänä oli etsiä sellainen alue, joka tarjoaisi lähinnä oman maan kaltaiset elinehdot sekä olisi riittävän suuri tarjotakseen tilaa ja maata ainakin ensi vuosien siirtolaisille. Ja vaikka sen onnistuikin löytää seutu, joka pääasiassa tarjosi ne ehdot, joita oli haluttu, alue, jolla oli suuria metsiä, osittain järviä, avoimia ruohokenttiä sekä ilmasto, joka oli Suomen ilmastoa huomattavasti leudompi, ja lisäksi oli saanut luvan ottaa se haltuunsa sellaisilla ehdoilla joita ei tuskin kukaan ollut uskaltanut uneksia, oli harrastus asiaan niin täydelleen haihtunut ettei mitään muuta ollut tehtävissä. Olisi joka tapauksessa kannattanut ajaa asiaa edelleen sillä sen jälkeen on monta kymmentätuhatta miestä ja naista, suurimmaksi osaksi nuorta väkeä siirtynyt Amerikkaan, missä he ovat hajautuneet eri tahoille säilyttäen hyvin vähän siteitä vanhaan kotimaahan. Se alue, joka silloin oli saatavissa, on nyt suurimmalta ja arvokkaammalta osaltaan käytännössä, sillä eräs uusi mannermaarata, jonka rakentaminen jo silloin oli päätetty, kulkee nyt sen sydämen kautta Tyynenmeren rannikolle ja siirtolaisuus on kuten aina, seurannut rautatietä.
Kotiin palattuani ja kuultuani kaiken senaattori Mechelinin puuttumisesta asiaan oli ilman muuta selvää ettei mitään ollut tehtävissä sitä tietä mitä ensin oli ajateltu. Mutta samalla kertaa heräsi kysymys, miten oli parhaimmin parannettavissa se vahinko joka oli aikaansaatu ja miten toisia teitä Suomen asia saataisiin esitetyksi Euroopan tunnetuista tiedemiehistä kootulle tuomioistuimelle, jotka tunnustetulla auktoriteetilla voisivat ilmaista kantansa. Kun oli aika tavalla keskusteltu sinne ja tänne, olimme saaneet ehdotuksemme valmiiksi ja sen tarkoitus oli saada mahdollisimman monta lakitieteellis-, etupäässä valtio-oppinutta auktoriteettia eri maista antamaan lausuntoja asiastamme, lausuntoja jotka hetimiten julkaistaisiin ja lähetettäisiin kaikille, joitten mieltä se saattoi kiinnittää. Suomen kysymystä tultaisiin siis pohtimaan ja selostamaan mitä laajimmissa piireissä, joissa meidän onnistui herättää harrastusta siihen.
Kuitenkin saimme tässäkin osaksemme vastustusta samalta taholta kuin aikaisemmin. Senaattori Mechelin, jonka luona komitean kokous pidettiin ja jolle ehdotus esitettiin, vastusti jyrkästi suunnitelmaa. Hän oli itse matkallaan kohdannut erään aikamme suurimpia valtio-oikeudellisia auktoriteetteja, professori Jellinekin ja tämä oli luvannut kirjoittaa Suomen kysymyksestä — joskus tulevaisuudessa. Se oli tarpeeksi, arveli senaattori, joka yleensä oli sitä mieltä että Suomessa olisi pidättäydyttävä liian suuriäänisistä mielenosoituksista, ettei uudelleen ärsytettäisi vallanpitäjiä Pietarissa. Hän oli viimeisellä matkallaan kohdannut huomattavassa asemassa olevia venäläisiä, jotka olivat olleet suorastaan katkeroituneita kansainvälisistä adresseista ja avoimesti lausuneet, että me suomalaiset sellaisilla menettelytavoilla täydelleen turmelimme asiamme.
Komitea, johon kuului kaikkiaan yksitoista jäsentä — ellen väärin muista — kuunteli vaieten pitkään ja mahdikkaalla ponnella esitettyä selontekoa eikä kukaan toisista sanonut mitään, kun puhuja oli lopettanut, vaikka minä tiesin että ainakin muutamat heidän joukossaan olivat joka suhteessa yksimieliset tehtyyn ehdotukseen nähden. Minun oli sen vuoksi pakko koettaa kumota senaattorin näkökohdat ja aloin — kenties se oli hyvinkin epäviisasta — valitellen että suunnitelma kansainvälisestä jurystä oli tehty mitättömäksi. Mutta kun nyt oli niin tapahtunut, oli minun arveluni mukaan paras korvaus sellaiset lausunnot, joista nyt oli kysymys, lausunnot joiden takana olisi suurin mahdollinen määrä eteviä valtio-oppineita. Minä viimeisenä epäilin professori Jellinekin auktoriteettia mutta hän oli joka tapauksessa vain yksityinen henkilö, vaikkakin kuinka huomattava alallaan, ja me kaikki olimme nähneet ja kokeneet että jonkun professorin mielipiteen toiset koska tahansa saattoivat kumota varsinkin jos heitä oli useampia. Asianomaiset Venäjällä eivät luultavastikaan laiminlöisi kutsua koolle kynämiehiään ja antaa heidän kaikenlaisin vääristelyin vastata kenelle yksityiselle kirjoittajalle tahansa, mikä veisi koko asian melkein samalle kohdalle kuin ennenkin. Ainoa keino tätä vastaan olisi yhdellä kertaa rynnistää niin monella todella tunnustetun auktoriteetin lausunnolla kuin mahdollista jo etukäteen murtaaksemme terän mahdolliselta vastustukselta sillä ponnella joka eittämättömästi oli etevillä, samaan ammattiin kuuluvilla, mutta eri maissa ja yliopistoissa toimivilla tiedemiehillä.
Keskustelu oli pitkä — se kesti enemmän kuin tunnin ajan — ja siihen ottivat osaa melkein yksinomaan senaattori Mechelin ja minä. Muut kokouksen osanottajat istuivat melkein koko ajan vaiti. Lopuksi katsoi senaattori kelloaan, valitti ettei hän kauemmin voinut jatkaa keskustelua sillä häntä odotettiin toiseen kokoukseen, mutta tilaisuuden tullen hän kutsuisi herrat uudelleen koolle j.n.e. — ajoi kohteliaasti meidät ulos sanalla sanoen.
Tuntui kuitenkin siltä kuin olisi tämä ollut oikea tapa kirvoittaa muitten komitean jäsenten kielenkanteet. Me emme olleet päässeet pitemmälle kuin talon eteiseen ennen kuin kaikki olivat selittäneet olevansa täydelleen samaa mieltä ehdottamastani toimenpiteestä. Asiaa ei missään tapauksessa saanut jättää tähän, selittivät he, vaan oli siihen uudelleen tartuttava ja saatava toimenpide aikaan. Lopuksi päätettiin yksimielisesti, että lakitiedetten kandidaatti Ehrström, joka oli komitean jäsen ja jota kohtaan senaattori Mechelin tunsi erikoista kunnioitusta, koettaisi kahdenkesken saada hänet taipumaan ja sen jälkeen uudelleen kokoonkutsumaan komitean.
Niin tapahtuikin. Suurella diplomaattisella taituruudella Ehrström muutamissa päivissä niin käännytti senaattori Mechelinin, että tämä komitean seuraavassa kokouksessa ei lainkaan enää vastustanut. Hän sopi meidän kanssamme siitä, että Ehrström heti lähetettäisiin neuvottelemaan asianomaisten tiedemiesten kanssa ja että huolehtisi käytännöllisistä yksityiskohdista, kuten painatustöistä ja muusta. Niin täydelleen oli senaattori Mechelin kääntynyt että hän, kun lausunnot vihdoin olivat saapuneet, — kaikkiaan kaksikymmentä jos muistan oikein — piti niitä niin sanoakseni omana työnään. Hän oli kokonaan unohtanut vastustuksensa ja katsoi niitä nyt tärkeäksi avuksi Suomen oikeuskysymyksen ratkaisulle.
Syy tähän sekä aikaisempiin että myöhempiin erimielisyyksiin senaattori Mechelinin ja minun välillä oli meidän käsityksessämme siitä mitä menettelytapaa olisi soveliain käyttää Suomen asian puolustukseksi. Hänen mielipiteensä oli, että menettelemällä diplomaattisesti ja välttäen kaikkea, joka saattaisi loukata toista tai toista, korkeata tai korkeinta asianomaista, parhaimmin voitaisiin kestää heidän politiikkansa iskut, minä taas olin sitä mieltä, että kuta enemmän me saatoimme herättää muun, sivistyneen maailman huomiota sen suhteen mitä maassamme tapahtui, sitä parempi asiallemme. Suurin piirtein katsoen juuri nämä molemmat virtaukset, vaikkakin hyvin eri vivahteiset eri tahoilla, jakoivat kansamme niihin jyrkästi erillisiin leireihin jotka lopulta vihollisina seisoivat toisiaan vastassa ja jotka myöhemmin erottivat vastustuksenkin kannattajat kahteen osaan. Sillä tarkoin katsoen mikään muu ei erottanut n.k. vanhasuomalaista puoluetta toisista. Ei toki tämäkään puolue tahtonut Suomen venäläistyttämistä, mutta he olivat vakuutettuja siitä, että myöntyväisesti suhtautumalla venäläisten vaatimuksiin oli toiveita voida säilyttää tärkein osa maan itsenäisyydestä. He menivät sen vuoksi paljon pitemmälle myöntäväisyydessään, kun alussa oli aiottu, opettaen että kaikkinainen vastustus pettämättömästi yllyttäisi vallanpitäjät täydelleen tuhoamaan Suomen kaikki oikeudet. Vastustuksen kannattajista taas tahtoi osa verhota tämän vastustuksen mahdollisimman pehmeisiin muotoihin, mutta toisten mielessä oli esiinnyttävä niin avoimesti kuin suinkin välittämättä yksityisten vaaranalaisuudesta ja samalla koettaa aikaansaada niin paljon hälyä kuin mahdollista sivistyneessä maailmassa. Tällainen oli joka tapauksessa sisäisten puoluetaisteluiden lähtökohta, vaikka ne myöhemmin kehitettiin huomattavasti pitemmälle sekä teoreettisesti että, ikävä kyllä myös käytännöllisesti.