Salakuljetus käsitti kuten sanottu sittemmin paljon muutakin kuin "Vapaata Sanaa". Sensuuria oli huomattavasti tiukennettu ja se iski armottomasti kaikkeen mikä vain painettua oli sekä takavarikoi tolkuttomasti jokaisen sanan, joka vain sisälsi vallitsevan järjestelmän ja sen ilmauksien lempeintäkin arvostelua. M.m. olin jo edellisenä vuonna julkaissut tilausilmoituksen eräästä kirjasta "Suomen uusimmasta historiasta", joka oli käsittelevä sekä helmikuun manifestin julkaisua ja muutakin, mitä oli tapahtunut sitten kuin taistelu Bobrikovin johtamaa venäläistyttämistä vastaan oli päässyt suurempaan vauhtiin kuin koskaan ennen. Ettei sitä voitu tuoda maahan, sensuroida ja jakaa kuten tavallista, oli ilman muuta selvää ja siksi oli yhtä selvää, että se oli salaa kuljetettava maahan ja jaettava odottamattoman lukuisille tilaajille toisella tavoin kuin tavallisesti.
Kirja ilmestyi kahdessa osassa, joista ensimmäinen oli painosta valmistunut jo syksyllä 1901, tosin niin myöhään, ettei salakuljetus huvipurrella enää voinut tulla kysymykseen. Huvipurret eivät enää olleet liikkeessä. Tarkoitukseni oli sen vuoksi vuokrata jokin ahvenanmaalainen tai muu samanlainen pursi tarkoitukseen, mutta viime hetkessä estivät sääsuhteet suunnitelman toteuttamisen. Syksyn lauha sää oli viime aikoina muuttunut melkoisen kylmäksi ja juuri kun kirja oli valmis, tuli ankara pakkanen, joka jäädytti kaikki sisäpoukamat ja pienemmät selät Suomen saaristossa, siitä sain tiedon — jossa oli lisäyksenä, että kirjan tuonti luultavimmin ja varmimmin sai jäädä kevääseen.
Tämä tuntui kovaonniselta. Kenraali Bobrikov, jolle luonnollisesti oli ilmoitettu kirjayrityksestä, jonka tilauksia olikin kerätty aivan avoimesti, oli määrännyt, ettei kysymyksessä oleva kirja missään tapauksissa saanut päästä maahan, ja hänen heitukkansa, sekä sensorit että muut, olivat innokkaasti toimessa pitääkseen varansa. Heidän intonsa oli kiihdyttänyt äärimmilleen se haukkuminen, jonka olivat saaneet osakseen siksi, etteivät kyenneet pääsemään "Vapaan Sanan" jäljille. Heidät oli pari kertaa kutsuttu koolle Helsinkiin neuvottelemaan toimenpiteistä röyhkeätä salakuljetusta vastaan ja he olivat silloin saaneet kuulla kenraalikuvernöörin koristelemattoman ajatuksen heidän kykenemättömyydestään. Tässä oli kuitenkin kyseessä aivan toinen asia. Suuri määrä kirjoja aiottiin tuoda yhdellä kertaa maahan ja sellaisesta painosmäärästä täytyi heidän voida saada selko.
Minä olin sillä välin aika tavalla vaivannut päätäni keksiäkseni keinon saada kirja tuoduksi maahan ja lopulta oli mieleeni juolahtanut menettelytapa, joka lupasi hyvää. Tukholmassa tehtiin siihen aikaan ahkerasti reklaamia jonkinlaisesta väliseinäaineesta, jota nimitettiin "Compoboardiksi" ja joka oli ohuista puukaistaleista hydraulisesti kokoonpuristettu jonkunlaisen sementtilaastin kanssa kuuden jalan pituisiksi, neljän jalan levyisiksi ja tuskin puolen tuuman paksuisiksi levyiksi. Ne huomattiin koeteltaessa käyttökelpoisiksi tarkoitukseeni. Suurempi määrä niitä ostettiin ja keskelle sahattiin aukko siten, että vain kuuden tuuman levyinen kehys jäi jäljelle. Kokonainen levy asetettiin pohjaksi, sen päälle pantiin tarpeellinen määrä sahattuja kehyksiä ja ne naulattiin huolellisesti toisiinsa, jonka jälkeen ehyt levy taas pantiin kanneksi. Sisus muodosti siis viiden jalan pituisen, kolmen jalan levyisen ja sopivan syvän laatikon, joka täytettiin kirjoilla. Varmemmaksi vakuudeksi varustettiin näin syntyneet laatikot toisiinsa kiinnitetyillä puurimoilla, jotka olivat suojaavana päällystänä, samalla kuin yksi niistä oli oikeita kokonaisia "Compoboard"-levyjä siltä varalta, että tullitarkastuksessa tahdottiin lähemmin tutkia lähetystä. Paalut olivat numeroidut ja vastaanottajalle oli ilmoitettu mikä näistä — muistaakseni 15:stä laatikosta — täydelleen toisten kaltaisena huoletta voitiin avata.
Koko varasto lähetettiin sitten samalla kertaa tavallisena rahtitavarana höyrylaivalla Helsinkiin ja osoitettiin yksityiselle yhtiölle, joka parhaillaan rakennutti suurehkoa taloa. Compoboard-paalut läpäisivät tullin asianmukaisessa järjestyksessä, eikä kellään muilla kuin asiaan perehtyneillä ollut aavistustakaan tästä tavattomasta hommasta, vaikka Bobrikov, kun hän vihdoinkin sai tiedon kirjojen saapumisesta ja jakamisesta, kaikesta huolimatta oli vakuutettu tämän tapahtuneen jonkun tullivirkailijan luvalla. Kirjat purettiin sitten niin pian kun mahdollista ja lähetettiin rautateitse tuttaville maaseudulle, jossa ne paketoitiin, varustettiin osoitteilla ja lähetettiin edelleen postissa osoitteenomistajille. Verrattain pienessä postikonttorissa maaseudulla herätti jonkun verran huomiota, kun niin suuri postilähetys yhdellä kertaa saapui, mutta se otettiin vastaan ja toimitettiin vastalauseitta ja kommelluksitta.
Bobrikovin raivo kirjallisuuden tuonnin johdosta ei suinkaan ollut vähentynyt seuraavan talven ja kevään aikana, jolloin "Vapaa Sana" koko ajan jatkuvasti ilmestyi kutakuinkin säännöllisesti eikä sitä onnistuttu estämään tai saamaan kiinni ketään "syyllisistä", yhtä vähän kuin estämään muiden sekalaisten painotuotteiden, kirjojen, lentokirjasten ja lehtisten maahantuontia. Ponnistuksia ei suinkaan säästetty. Vakoilua oli suuressa määrin laajennettu, "agentteja", joiksi heitä virallisesti sievistellen nimitettiin, oli kaikkialla eikä suinkaan vähimmin Tukholmassa, jossa saatiin palvelukseen joitakin ruotsalaisiakin, sillä tiedettiin liikkeen pitävän tätä kaupunkia tyyssijanaan. Tiedettiinkö aluksi myös salakuljetusveneen olemassaolosta, sitä emme tienneet, mutta pidimme sen luonnollisena. Oli jaariteltu aivan liikaa siitä ja sen matkoista.
Oli sen vuoksi noudatettava mitä suurinta varovaisuutta ja niin suurta neuvokkuutta kuin suinkin yllä mainitun kirjan toista osaa maahan tuotaessa, joka tietenkin oli erikoinen raiska kenraalikuvernöörin silmässä. Tätä varten kutsuttiin muutamia naisia ja herroja ottamaan osaa retkeen, joka aiottiin ulottaa vain Furusundiin asti Ruotsin puolella, jonne kirjat höyrylaivalla tuotiin Tukholmasta. Mutta saapuessamme Furusundiin ilmoitettiin minulle, että valtava määrä lentokirjasia asevelvollisuuskysymyksestä, joka vähän aikaisemmin oli ratkaistu venäläisen ohjelman mukaan, oli valmiina Tukholmassa ja välttämättä kuljetettava Suomen puolelle kuta pikemmin sitä parempi. Lähdin heti laivalla kaupunkiin, annoin panna lentokirjaset säkkeihin — niitä ei ollut niinkään vähäinen määrä, kaikkiaan 100,000 kappaletta muistaakseni, niistä 20,000 ruotsalaista — ja jo samana iltana olin palannut niiden kanssa Furusundiin. Ja seuraavana aamuna purjehdimme matkaan kellonlyömällä, jolloin koko seutu vielä oli vaipuneena syvimpään uneen.
Matka sujui kaikin puolin onnellisesti, mutta ei jatkunut pitemmälle kuin Turkuun, jossa me ankkuroimme purjehdusseuran venevalkaman läheisyyteen. Alunperin oli tarkoitus ollut, ettei purjehdittaisi kauemmaksi kuin Bomarsundiin Ahvenanmaalla ja lähetettäisiin lastimme sieltä edelleen rannikkohöyrylaivalla. Mutta kun olimme sivuuttaneet Ledsundin ja siis olimme jo Ahvenanmaan saaristossa, yllätti minut omituinen aavistus — etten sanoisi vakaumus — että vaara uhkasi, jos matkasuunnitelma toteutettaisiin. Niin voimakas oli tämä vaistomainen tunne, että ilman muuta päätin ohjata sen sijaan Turkuun ja omituista kyllä, höyrylaiva joutui Helsinkiin saapuessaan santarmiston erittäin tungettelevan tarkastuksen alaiseksi.
Ankkuripaikaltamme vietiin säkkimme maihin ja edelleen. rautatieasemalle, jonne niitä saattoi yksi matkustajista, eräs neiti, joka osoitti ne Helsinkiin. Itse en lainkaan näyttäytynyt Turussa, vaan purjehdin vielä samana päivänä sieltä, takaisin Ruotsiin, jossa suuri kirjalasti yhä odotti.
Furusundiin en tahtonut ohjata uudelleen, heti viime käynnin jälkeen, vaan suunnattiin kurssi, niin pian kun Ahvenanmaan saaristo oli jäänyt selän taakse, etelään pitkin Ahvenanmerta, Sandhamniin. Siellä oli paraillaan suuri kesäpurjehdusviikko, niin että saattoi arvella voivansa pysyä varsin huomaamattomana. Matkaan kului melkein koko seuraava päivä, sillä aika ajoittain oli suorastaan tyyntä, joten saavuimme perille vasta iltapäivällä. Mutta ei kuitenkaan huomaamatta. Me olimme tuskin päässeet satamaan, ennenkuin tulli saapui tutkimaan meitä huolimatta siitä, että meillä oli klubilippu, vieläpä sangen perusteellisesti, mikä hyvin harvoin tehdään. Selityksen saimme paljon myöhemmin. Purren epäiltiin olevan venäläisten palveluksessa, vakoilevan Ruotsin vesillä! Sandhamnissa aioin noudattaa samaa tapaa kuin hiljan Furusundissa, s.t.s. jättää purren Sandhamniin ja viedä "tavarat" sinne höyrylaivalla, suuremmaksi varmuudeksi hinaajahöyryllä.