Suorastaan uskomattoman lyhyessä ajassa olimme Lohmissa — myötälaitainen oli purjeveneen vahvin puoli, silloin se hyvässä tuulessa teki aina neljätoista solmua — ja siellä ankkuroimme. Olikin jo aika, sillä tuskin olimme saaneet purjeet alas, ennenkuin ensimmäinen myrskyvihuri tuli sateen kera pieksäen merta, kunnes koko avara Lohmin poukama kiehui kuin pata tulella. Luotsimme meni maihin ja me kävimme makuulle kaikki tyyni. Muutaman tunnin perästähän meidän piti edelleen.
Tuskin oli alkanut valjeta, ennenkuin ravistelin miehistöä, purjeet nostettiin ja me lähdimme uudelleen matkaan. Ei kukaan ollut Lohmissa kiinnittänyt meihin vähintäkään huomiota. Kaikki oli käynyt laskujen mukaan. Ja yhtä hyvin sujui matka edelleen. Hetken purjehdimme pitkin reittiä, mutta kun olimme tulliaseman näköpiirin ulkopuolella, jätimme sen ja jatkoimme hetken pysäyksen jälkeen yli suurien selkien Hangon länsipuolella koillista kohden tullaksemme Riilahteen. Olimme olleet ankkurissa joitakin tunteja, ettemme tulisi Hankoniemen läheisyyteen ennen hämärän tuloa. Ei voinut niin tarkoin tietää kuinka suurta uutteruutta kenraalikuvernöörin vaanijat osoittaisivat ja jostain kohdalta niemimaalla saattoi kyllä meidät keksiä. Mutta tämä varovaisuus oli tulla turmaksemme.
Pimeä oli jo tullut, kun käännyimme pohjoista kohti sille reitille, joka rannikkoliikennettä varten on luodittu aina Riilahteen saakka. Merikorteissamme ei kuitenkaan ollut muuta kuin tämän reitin alku ja sekin väärin. Sen sijaan, että se olisi osoittanut reitin kulkevan länteen eräästä pienestä saaresta, osoitti se itään tästä saaresta. Verrattain vinha tuuli vei meitä eteenpäin hyvää vauhtia, toiset olivat menneet kajuuttaan juomaan kupin teetä — kun samassa purjevene kohoutui, kuului rapiseva ääni ja me olimme hiljaa. Olimme ajaneet karille!
Purjeet tulivat nopeasti alas ja melkein yhtä nopeasti tulivat matkustajat kannelle. Luotauksesta kävi selville, ettei meillä ollut juuri enempää kuin kolme ja puoli jalkaa vettä kölin alla ja että matalin paikka oli keskellä veneen alla, niin hyvällä vauhdilla olimme tulleet. Tarkempi tutkimus osoitti, että karikko oli hyvin pieni. Kaikkialla ympärillä oli syvää vettä. Sitten heräsi kysymys, mitä nyt oli tehtävä, kun oli selvää, ettei mitään voitu toimittaa käsivoimin. Purjevene oli aivan liian kovassa lastissa ja siinä oli sitäpaitsi 2,000 kg:n rautaköli. Oli mahdotonta aivan tyynesti jäädä siihen missä olimme ja odottaa jotain laivaa, joka ottaisi lastimme meidän irroittaessamme purjevenettä, sillä silloin meidät ehdottomasti nähtäisiin Hangosta ja parhaimmassa tapauksessa tiedoitettaisiin merihädässä oleviksi, jolloin epäilemättä joku pienempi höyrylaiva tulisi paikalle auttamaan meitä, mutta todennäköisesti myös pääsisi selville siitä keitä olimme ja mitä lastia meillä oli.
Hetken mietittyämme sinne ja tänne päätin yrittää päästä irti. Kallioriutan matalin kohta oli kuten sanottu jotensakin keskellä kölin alla. Siitä sivuille päin veden syvyys nopeasti lisääntyi. Panin sen vuoksi kaikki miehet työhön muuttamaan niin paljon lastia kuin mahdollista kauimmaksi keulaan, jonne se ladottiin kannelle. Siten onnistui minun saada purjeiden avulla purjevene kääntymään niin paljon, että tuuli, joka edelleen oli aika voimakas, joskin hieman epätasainen, puhalsi suoraan perän puolelta. Sen jälkeen nostettiin kaikki purjeet ja avattiin "varikseksi" — isopurje toiselle, keulapurje toiselle puolen — jonka jälkeen miehistö ja matkustajat lähetettiin kauimmas keulaan ja minä yksin jäin peräsimeen. Mainingit avoimelta mereltä kierivät ja löivät veneen perää vastaan, mutta eivät kyenneet horjuttamaan sitä. Tuuli puhalsi epätasaisin puuskin kykenemättä muuhun kuin pullistamaan purjeet äärimmilleen. Mutta sitten tuli yhdellä kertaa suurenpuoleinen maininkiaalto ja samalla vinhempi puuska. Perä keveni — kölin alta kuului rapiseva ääni — puuska jatkui — uusi aalto sattui veneeseen — rapina jatkui — keula laskeutui hieman — ja me liu'uimme karilta. Manööveri oli onnistunut. Olimme 4 3/4 jalkaa syvässä uivalla purjeveneellä purjehtineet tuskin kolme ja puoli jalkaa syvässä olevan karin yli.
Halua jatkaa pimeässä ei meillä kuitenkaan ollut. Purjevene ankkuroitiin tyynen puolelle erään saaren taakse, lasti pantiin uudelleen paikoilleen ja koko seurue kömpi makuulle muutamiksi tunneiksi. Aamun sarastaessa nostettiin purjeet ja me jatkoimme odottamatta keskeytynyttä purjehdustamme Riilahteen, jonne saavuimme muutaman tunnin kuluttua. Lasti purettiin melkein heti ja ajettiin taloon, jossa sen odottavat neidit ottivat huostaansa, panivat paketteihin ja aikanaan toimittivat tilaajille. Salakuljetus oli onnistunut huolimatta kaikista vakoojista ja nuuskijoista.
Toinenkin vakoiluyritys Tukholmasta on kertomisen arvoinen, jos ei muun vuoksi niin osoittaaksemme, kuinka helposti saattoi kaikki kenraalikuvernöörin ponnistukset häpeään, jos hiukankaan oli onnea. Sillä kertaa olin purjehtinut aina Tukholmaan saakka, jossa olin purteni sijoittanut kuten tavallista pursiklubin venevalkamaan Kastellholmiin. Se oli vähän matkan päässä maasta, aivan lähellä siellä olevaa paviljonkia, niin että meidän lastimme voitiin tuoda sinne vesitse, soutuveneissä Kastellholmin ympäri. Eräänä yönä otimme sen vastaan ja sijoitimme sen heti paikoilleen, niin että päivän sarastaessa emme millään tavalla ilmaisseet luvatonta tapahtuneeksi tavallisella huvipurrella. Mutta tuuli oli kaikkea muuta kuin suotuisa. Koko päivän tuuli idästä, kuten muuten oli tehnyt useita päiviä aikaisemmin, niin useita itse asiassa, että täydellä syyllä saattoi odottaa muutosta, sillä ainakin kesällä itätuuli harvoin puhaltaa monta päivää peräkkäin. Päätin sen vuoksi odottaa muutosta ja pidin tarkoin säätä silmällä. Iltapäivällä olin lähtenyt purjeveneelle ollakseni paikalla, jos muutos tapahtuisi. Tuuli oli hiljennyt huomattavasti, näytti tulevan aivan tyyni illaksi ja silloin saattoi odottaa tuulta uudelta suunnalta joko auringon laskiessa tai myös sen noustessa seuraavana aamuna.
Klubivalkamassa oli kaikki tyyntä. Hyvin harvoja veneitä oli siellä, kuten aina on laita kesällä, jolloin useimmat purjeveneet ovat omistajiensa kesähuviloilla tai purjehdusmatkoilla laajassa ja kauniissa saaristossa. Siinä istuessani ja parhaani mukaan koettaessani hillitä kärsimättömyyttäni näkyi kauempana reitillä suurenpuoleinen purjevene tulossa täysin purjein. Se oli punaiseksi maalattu, mikä oli varsin harvinaista Tukholman seuduilla ja sillä oli sitäpaitsi klubilippu, josta sen heti tunsi venäläiseksi. Eräs miehistäni oli nähnyt sen aikaisemmin Suomessa ja tunsi silmänräpäyksessä purjeveneen kreivi Bergin omaksi, jolla oli kotipaikkanaan Riika tai sen lähistöt, ja joka usein kesän aikana risteili Suomen saaristossa.
Purjevene tuli satamaan ja ankkuroi aivan meidän lähellemme. Kolme herraa, joista yhden olin tuntevinani kenraalikuvernöörin kansliassa palvelleeksi entiseksi chevalier-kaartin upseeriksi, nuoreksi kreivi Bergiksi, astui maihin, ja kaksi heistä lähti kaupunkiin. Mutta ent. kaartinupseeri tuli klubipaviljonkiin, joka oli aivan vieressä, ja istuutui ikkunan ääreen, josta näki sekä venevalkaman että purjeveneet. Hän istui siinä runsaasti puolen tuntia selvästi pitäen silmällä jotakuta tai jotakin.
Näytti suorastaan siltä kuin hän olisi pitänyt silmällä meitä. Hänhän kuului sanomalehtikomiteaan ja niinpä saattoikin otaksua hänen olevan etsiskelemässä sen alan salakuljettajia. Kuta pitemmäksi odotus kävi, sitä varmemmaksi tunsin itseni siitä, että hänen sitkeä tarkkaavaisuutensa todella tarkoitti meitä — ja samalla työskentelivät aivoni yhä kiihkeämmin suunnitellen miten välttää hänen huomionsa. Tuuli oli sillaikaa kokonaan tyyntynyt. Oli ehdottoman tyyni kuten tapaa olla vain silloin, kuin on tuulenmuutos odotettavissa. Ja kun useita päiviä peräkkäin oli tuullut idästä, saattoi panna kymmenen yhtä vastaan, että tuuli, kun sitä tuli, puhaltaisi joltain muulta taholta. Lopulta olin saanut odotuksesta tarpeekseni, sanoin miehistölle että pitivät itsensä lähtövalmiina minä hetkenä hyvänsä ja lähdin lähimpään telefoonikioskiin. Sieltä soitin höyryveneyhtiön konttoriin ja tilasin pienen hinaajalaivan hinaamaan erään purjeveneen Vaxholman ulkopuolelle ja lähdin takaisin venevalkamaan.