Siellä ei ollut mitään muutosta tapahtunut. Ainoastaan yksi miehistäni oli sillaikaa ollut maissa ja silloin oli eräs venäläisen purren miehistöön kuuluva vanhempi mies pitänyt jonkunlaisen ristikuulustelun tiedustellen m.m. koska me lähtisimme, minne suuntaisimme kulkumme j.n.e. saaden hyvin epämääräisiä vastauksia — luonnollista kyllä, sillä mies ei itse tiennyt mitään. Hetken kuluttua tuli sitten hinaaja, antoi meille köyden ja niin lähdimme matkaan. Ilma oli edelleen yhtä tyyni ja pysyi sinä koko ajan, kunnes tulimme Vaxholman ulkopuolelle. Siinä missä reitti eroaa Furusundiin, toinen Sandhamniin, ankkuroimme ja erosimme hinaajasta, jonka jälkeen kaikki miehet lähetettiin makuulle, mutta itse jäin kannelle pitämään varalla tuulta, jota auringonnousussa odotimme. Se tuli jo varhemmin, ensin yksinäisinä vihureina, mutta vähitellen yhä navakammin, kunnes oikein vinha tuuli puhalsi. Ja se puhalsi lounaasta. Olin heti kun ensi väreet vedenpinnalla osoittivat, että tuulta oli tulossa, ravistellut miehistön hereille, sitten nostimme purjeet ja lähdimme matkaan. Teimme taivalta niin hyvää vauhtia, että saavuimme Sandhamniin heti auringonnousun jälkeen ja laskimme edelleen merelle samaa vauhtia. Tuuli pysyi samana ja vei meidät lyhyessä ajassa ohi Bogskärin majakan, jonka sivuutimme pari pituusminuuttia siitä pohjoiseen ja jatkomme itäänpäin, Hankoa kohti.
Tarkoitukseni oli oikeastaan ollut laskea saaristoon heti Hangon itäpuolelle ja sieltä purjehtia erään hyvän ystävän kesähuvilalle, josta lasti sitten olisi toimitettu edelleen toisella tavalla. Mutta kun tuuli puhalsi yhä eikä vaimentunut auringon laskiessa illalla, päätin minä jatkaa. Jos Tukholmassa oleva venäläisen purjevene oli, kuten meidän täytyy otaksua, liikkeellä meidän tähtemme, oli todennäköisesti sekä Hankoa että muita seutuja sähköteitse varoitettu, minkä vuoksi saattoi käydä niin, että me, jos noudattaisimme suunnitelmaani, purjehtisimme suoraan herrojen nuuskijain kitaan, jotka eivät hyvinkään voineet tähystellä kauas merelle.
Siellä olimme joka tapauksessa turvassa, minkävuoksi jatkoimme samaa suuntaa kuin ennenkin. Tuuli puhalsi navakasti lounaisesta, tunnin toisensa jälkeen, koko yön. Hangon majakan sivuutimme kolmen neljän peninkulman päästä ja yhä puhalsi tuuli yhtä tasaisesti ja navakasti. Aamulla oli Rönnskärin (Porkkalan) majakka näköpiirissämme ja silloin muutin minä suunnan koilliseen ja ohjasin Barösundin selälle. Silloin olimme olleet 22 tuntia matkalla ankkuripaikaltamme aivan Vaxholman luona.
Ja lounainen puhalsi edelleen, yhtä tasaisesti ja navakasti. Se antoi ajattelemisen aihetta. Oli aivan yksinkertaisesti mahdotonta että kukaan, vaikka olisivatkin saaneet varoituksen, saattoi odottaa meitä niillä seuduin, missä todella olimme, niin lyhyen ajan kuluttua. Korkeintaan saatettiin tiukentaa tähystystä näihin aikoihin Hangon seuduilla. Päätin sen vuoksi purjehtia suoraan Helsinkiä kohti, jossa meitä varmastikaan ei odotettu. Varovaisinta kenties oli olla purjehtimatta tavalliseen purjevenevalkamaan, jossa meidät luultavasti tunnettiin siksi hyvin, että joku sivullinenkin saattoi saada vihiä tulostamme. Ohjasimme siis Hietalahdensatamaan, jossa purjeveneet eivät yleensä liikuskele, pääsimme perille onnettomuuksitta ja ankkuroimme pienen matkan päähän laiturista. Sen jälkeen soudatin itseni heti maihin ja puhelimitse toimitin höyryveneen hinaamaan meidät erään tuttavien asuman huvilan luo, jossa lastin purkaus tuli tapahtumaan.
Neidit Nya Pressenin konttorista olivat tälläkin kertaa auliisti apunamme ja muuttivat pariksi päiväksi purjeveneeseen, kunnes koko lasti oli asianomaisille toimitettu ja aikalailla huvia tuotti meille nähdä, miten santarmipäällikkö, eversti Freyberg, kenraalikuvernöörin innokkaimpia vainukoiria, joka asui eräässä huvilassa aivan lähellä, jokapäiväisillä kaupunkimatkoillaan sivuutti purjeveneen aivan lyhyen matkan päästä. Hän ei voinut aavistaakaan sellaista röyhkeyttä, että tilapäistä toimituskansliaa hoidettiin aivan hänen nenänsä edessä.
Myöhemmin kävi huomattavasti vaikeammaksi salakuljettaa maahan suurempia lasteja. Sitä mukaa kuin korkeiden viranomaisten yritykset päästä liikkeestä selville epäonnistuivat, tulivat he kuitenkin vahingosta viisaammiksi ja vahdinpito kävi samassa määrin tiukemmaksi. Lopulta lupasi kenraalikuvernööri 10,000 markan palkinnon kiusallisen purjeveneen kiinnisaamisesta tai ilmiannosta, joka johtaisi kiinnisaamiseen, ja samaan aikaan hän antoi senaatin määrätä monin verroin suuremman summan samassa tarkoituksessa työskentelevälle venäläiselle höyrylaivalle. Se kuului muuten Venäjän valtiolle, oli nimeltään Bomba ja sen asemapaikkana oli Viapori. Koko kesän, jolloin sitä käytettiin vakoilutyöhön, sai se tehdä matkoja Helsingin ja Ahvenanmaan välillä, luultavasti sen päällystön ja miehistön suureksi iloksi, joilla tuskin oli mitään Suomen valtion kustantamaa kesähuvittelua vastaan. Mutta kuka sai suurimman osan niistä 40,000 mk:sta, jotka oli määrätty laivan vuokraksi, sitä ei ole koskaan saatu selville.
Eräs matka niiltä ajoilta kuvattakoon myös tässä antaakseen lukijoille käsityksen siitä, miten meidät alituiseen pakotettiin purjehtimaan uusia teitä ja kuinka tarkkaavainen sai olla säilyäkseen ehyin nahoin lasteineen. Olin jo aikoja sitten suostunut tuomaan myöskin venäläistä kirjallisuutta ja tämä ei ajan mittaan voinut säilyä salaisuutena korkeilta viranomaisilta. He pääsivät piankin selville siitä, että venäläisiä painotuotteita joukoittain tuotiin Suomen kautta, sitäkin helpommin, kun asiasta sovittiin titulus Asevin kanssa. Tukholmassa toimivan vakoilun kautta, jota niinikään oli huomattavasti kehitetty, saivat he selville, että venäläinen kirjallisuus, joka painettiin Euroopan eri paikoissa, osoitettiin minulle Tukholmaan ja silloinhan oli johtopäätös selvä, että nämäkin painotuotteet tuotiin maahan minun purjeveneelläni. Tämän vartiointia tiukennettiin yhä, niin että sittemmin hyvin harvoin enää purjehdin Ruotsin pääkaupunkiin saakka. Tavallisesti jätin purren ankkuriin johonkin kätköisään lahteen saaristoon, soudatin itseni lähimpään laivalaituriin ja lähdin sieltä Tukholmaan tavallisena matkustajana. Kaupungissa pantiin sitten painotuotteet erilaisiin suojuksiin ja vietiin rahtitavarana tavallisella vuorolaivalla lähimpään laituriin saaristossa sekä sieltä soutuveneellä purjeveneen ankkuripaikalle.
Kerran olin jättänyt sen lähelle Norrtäljeen vievää reittiä ja sinne toin laivalla ne tavarat, jotka oli saatava Suomeen. Sinne oli suunnilleen tunnin matka Furusundista ja kaikki kävi toiveitten mukaan, purjeveneeltä oli lähetetty vene minua vastaan, otti lastin mukaansa ja vei sen heti edelleen. Heti kun olimme saaneet sen tavarat alukseen, nostettiin purjeet ja me lähdimme matkaan Arholman majakka- ja luotsiaseman sivu johtavasta kulkuaukosta. Sieltä purjehdimme pohjoiseen, pysyttäytyen niin lähellä Ruotsin rantaa kuin mahdollista, ettei meitä nähtäisi niistä kahdesta vartiolaivasta, jotka sittemmin säännöllisesti — tai ainakin niin kauan kuin myrsky ei raivonnut — olivat Ahvenmerellä tähystämässä, toinen pohjois- ja toinen eteläosassa. Vasta kun olimme saapuneet Märketin majakan pohjoispuolelle käännyimme itäänpäin ja purjehdimme hiljalleen "Storbrottenia" kohti, joka on laajalle ulottuva ja vaarallinen karikko Ahvenanmeren pohjoisväylän suulla. Nyttemmin on siellä majakkalaiva, mutta siihen aikaan ei sellaista ollut.
Tuuli oli kuitenkin heikontunut huomattavasti ja voimakas virta, joka joskus kulkee pohjoiseen, mutta useimmiten etelään, tuli huolimatta eteläisestä tuulesta pohjan puolelta ja vei meitä hiljaa Danön luotsipaikkaa kohti tai oikeammin Ahvenanmaan ulkopuolelle. Jonkun matkan päässä merellä oli kaksi miestä verkkoveneessä pyydyksiään laskien ja kun me hitaasti sivuutimme heidät, puhuttelivat he meitä, tiedustaen mistä me tulimme ja minne aioimme. Olimme valmistuneet kysymysten varalta, jonka vuoksi minä menin kajuuttaan, jättäen peräsimen eräälle miehistäni, jota etukäteen oli neuvottu, ettei hän antaisi mitään oikeita tietoja.
Hän vastasi siis että tulimme Grisslehamnista ja aioimme Uuteenkaupunkiin ja hetken kuluttua parani tuuli jonkun verran, niin että pääsimme pois epämieluisen uteliaasta naapuristosta. Tuuli yltyi vielä hieman, niin että sivuutimme Storbrottenin ja jouduimme Ahvenanmaan pohjoispuolelle, mutta siellä se hetkeksi tyyntyi täydellisesti. Ja kun se uudelleen alkoi puhaltaa, tuli se pohjan puolelta luoteesta. Siihen aikaan olimme tulleet Koxvanin tunnusmajakan näköpiiriin, josta eräs reitti lähtee etelään, Bomarsundia kohti.