Vastasin tähän, että minusta oli vähän epäilyttävää, saatoimmeko yleensä antautua mihinkään neuvotteluihin, kun niinkin huonomaineinen henkilö kuin Mannilov oli välittäjänä ja huomautin samalla, että koko ehdotus tuntui minusta vissillä kömpelöllä oveluudella laaditulta keinolta koettaa saada meidät enemmän tai vähemmän mahdottomiksi ulkomaisessa lehdistössä. Ja esitin selvästi miltä asia minusta näytti saaden nähtävästi kannatusta muilta.

Nämä eivät ottaneet osaa seuraavaan keskusteluun kuin silloin tällöin tehden jonkun huomautuksen, joista kuitenkin kaikella toivottavalla selvyydellä kävi ilmi, että useimmat — meitä oli kaikkiaan seitsemän tai kahdeksan — olivat minun kannallani. Pääasioissa oli koko keskustelu jonkinlainen duetto senaattori Mechelinin ja minun välillä ja sitä kesti ummelleen kokonaista viisi (5) tuntia, jonka jälkeen koko asia lykättiin seuraavaan päivään.

Kun seuraavana päivänä uudelleen kokoonnuttiin, huomattiin, että senaattori Mechelin oli laatinut ehdotuksensa, jonka hän luki ja joka aluksi sisälsi neuvotteluja in optima forma ohranajäsenen Mannilovin kanssa. Minä esitin heti pitkän vastustavan lausunnon, joka päinvastoin tähtäsi siihen, että meidän Ehrströmin kautta oli hyljättävä kaikki neuvottelut, jotka oli alkanut sellainen henkilö sekä sensijaan paljastettava herra von Plehwen yritys ulkomaisessa lehdistössä. Toiset osoittivat selvästi olevansa kanssani samaa mieltä, mutta senaattori Mechelinpä ei tahtonut sitä huomata. Hän alkoi jälleen seuloa asiaa innokkaasti puoltaen sitä käsitystä, ettei meidän olisi torjuttava luotamme tarjottua kättä. Keskustelu kesti kuusi tuntia — yhteensä siis yksitoista mokomasta asiasta, josta oikeastaan olisi voitu selviytyä puolessa.

Lopuksi, kun senaattori kai kymmenennen kerran toi esiin kirjallisen ehdotuksensa, jota ei kukaan muukaan ollut kannattanut ja sen ohessa esitti uhkavaatimusta muistuttavan lisäyksen, että häntä ei oikeastaan kukaan voinut estää asiassa menettelemästä kuten hän parhaimmaksi ja viisaimmaksi näki, sydämistyin minä ja vastasin, että hän kylläkin oli esteetön tekemään mitä häntä halutti, mutta siinä tapauksessa minä puolestani lupasin laatia selostuksen Plehwen taikka Mannilovin aikeesta sekä meidän sisäisistä neuvotteluistamme sen suhteen ja julkaista tämän selostuksen "Timesissä" ainakin sillä tavoin vastustaakseni herra von Plehweä.

Tämä sai senaattorin miettiväiseksi. Hän tiesi, että minulla oli "Timesin" ulkomaanosaston toimittajan Chirolin valtakirja ja että minä tämän valtuuden nojalla saatoin saada maailmanlehteen minkä pidin kyllin tärkeänä sähkötettäväksi, ja peräytyi. Varsin kätevästi hän käänsi asian siksi, että hänen kirjallista asiapaperiaan ei jätettäisi Manniloville, vaan saisi Ehrström pitää sen jonkinlaisena "opastuksena". Niin päätettiinkin, mutta mihin "opastusta" käytettäisiin, oli kaikille käsittämätöntä, kun heti senjälkeen päätettiin, että minä matkustaisin Lontooseen, Brysseliin ja Pariisiin koettaakseni siellä aikaansaada julkisia kokouksia, joissa Plehwen politiikka Suomea ja juutalaisia kohtaan — "pogromi"-politiikka raivosi parhaillaan ja oli hiljan osoittanut elonmerkkejä Kishinevissä — häväistäisiin. Päätös tehtiin kaikkien läsnäolijain äänillä — myös Mechelinin. Seuraavana iltana matkustimme Ehrström ja minä, tapasimme Kööpenhaminassa professori Fredriksenin, jolla myös oli ollut joku riepu Plehwe-Mannilovin pyykissä. Hän sai seurata meitä, koska hänellä oli erinäisiä tuttavuuksia Brysselissä, joista saattoi olla meille hyötyä. Esitelmät saatiin aikaan ja niistä oli juuri ne seuraukset, joihin olimme tahtoneet päästä, s.o. Plehwen niin hyvin Suomea kuin Venäjällä olevia juutalaisia kohtaan harjoittaman politiikan perusteellinen häpäiseminen. Hänen tai kenties oikeimmin sanoen Mannilovin pikku suunnitelma saada meidät suomalaiset puolelleen tai ainakin niin kompromettoiduiksi, ettemme enää voisi jatkaa taistelua hänen politiikkaansa vastaan eurooppalaisessa sanomalehdistössä, oli rauennut. Ja Mannilov sai siitä syyn niskaansa. Kun asia kaikkine piirteineen julkaistiin l'Européenissä, joutui Plehwe ihan raivon valtaan, piti kaikkea Mannilovin taitamattomuuden syynä ja muutti hänet Pariisista Roomaan, jossa hän sai hyvin halpa-arvoisen paikan. Tältä ajankohdalta juontaa alkunsa Mannilovin kiukku minua kohtaan. Se on useasti ilmennyt "Novoje Vremjassa", tosivenäläisessä skandaalilehdessä, jota ei lainkaan hävettänyt tosiasioitten puutteessa suurenmoisella valheellisuudella sepustella juttuja minun työstäni ja toimistani. Toimien erilaisissa salakuljetuspuuhissa Tukholmassa satuin joutumaan kosketuksiin useiden venäläisten vallankumouksellisten, m.m. myöskin sittemmin kuuluisan Aseyin kanssa, jonka oikeasta nimestä vasta paljon myöhemmin pääsin selville. Silloin ja paljon myöhemminkin tunnettiin hänet vain nimellä "Ivan Nikolajevitsh". Hän tuli sillä kertaa Suomesta tuoden mukanaan suosittelukirjeen tri Arvid Neoviukselta, jonka hän oli Helsingissä hakenut käsiinsä ja joka erään Venäjän vallankumouksellisia lähellä olevan miehen suosittelujen perusteella otti Asevin luottamuksella vastaan ja sitten edelleen suositteli häntä minulle. "Ei ole koiraa karvoihin katsominen", kirjoitti Neovius, "sillä silloin todennäköisesti ajat hänet pellolle. Hän on kaikesta huolimatta puolueessaan hyvin luotettu mies."

Varoitus ei suinkaan ollut tarpeeton, sillä vastenmielisemmän näköinen saattoi tuskin olla kuin oli tämä vallankumouksellisten luottamusmies. Hänen asianaan oli tiedustella, oliko mahdollisuuksia salakuljettaa myöskin venäläistä kirjallisuutta meidän teitämme pitkin ja menettely tapojemme mukaan. Minulla ei ollut mitään asiaa vastaan, josta sen vuoksi pikaisesti ja molemminpuoliseksi tyydytykseksi sovittiin ja joka sittemmin johdatti minut kosketuksiin Ivan Nikolajevitshin ja vallankumouksellisten kanssa — puhumattakaan ohranasta, Venäjän salaisimmasta poliisista, jolle Asev tietenkin ilmoitti mitä oli tekeillä. Olin jo silloin täysin selvillä siitä ettemme me suomalaiset voineet odottaa mitään hyvää Venäjältä, mikäli ei vallankumouksen onnistunut kukistaa itsevaltiutta ja senkautta aikaansaada asiaintilaa, jonka kestäessä jokainen sorrettu kansa voisi saavuttaa oikeutensa, ja olin sen vuoksi valmis tekemään kaikkeni vallankumouksen hyväksi. Yhtä vähän kuin kukaan asioihin perehtymätön tiesin minä tietenkin silloin, että "vallankumouksellissosialistista" puoluetta monessa tärkeässä kohdassa johdettiin ohranan taholta.

Aluksi kävi kaikki toiveitten mukaan. Venäläinen kirjallisuus, kuten suomalainenkin, saatiin onnellisesti Suomeen — suureksi osaksi minun purjeveneelläni, joka melkein herkeämättä purjehti edestakaisin Tukholman ja eri Suomen seutujen välillä — ja toimitettiin sieltä edelleen eri teitä. Tästä oli venäläinen poliisi luonnollisesti selvillä, sillä Asevhan oli tehnyt sopimuksen venäläisten painotuotteiden kuljetuksesta ja usein joutuivatkin nämä painotuotteet takavarikkoon, jolloin syylliset useimmiten joutuivat viranomaisten käsiin, mutta purjeveneen matkat sujuivat onnellisesti. Tämä kävi päinsä, vaikka viranomaiset kyllä olivat selvillä siitä, kuka johti salakuljetusta yhtä hyvin kuin he tiesivät kuinka se tapahtui. Kolmena kesänä jatkui liikenne, viimeisenä kuitenkin suurin vaikeuksin, sillä viranomaiset olivat lopultakin sijoittaneet pääasiallisen vahdinpidon Ahvenanmerelle, niin että meidän säännöllisesti oli pakko Ruotsin saaristossa odottaa suotuisia tuulia, s.o. vähintäin puolimyrskyä, jolloin vartiolaivat vetäytyivät saaristoon, uskaltaaksemme lähteä yli. Silloin myytiin purjevene, pääasiassa siksi, että minä muutin pois Tukholmasta eikä kellään ollut halua ottaa hoitaakseen liikettä jo huonomaineisella purjeveneellä. Ostaja oli suomalainen, joka vuorostaan jonkun ajan kuluttua myi sen — Venäjän valtiolle, josta siis kuitenkin lopultakin tuli purjeveneen omistaja. Sitä käytettiin Kronstadtin merikadettien harjoitusveneenä, mutta en tiedä saivatko asianomaiset koskaan tietää, mihin sitä varhemmin oli käytetty ja mihin tarkoitukseen se alunperin oli rakennettu.

Habent sua fata libelli!

VI.

Tuttavuuksia japanilaisten kanssa.