Ennenkuin muutin Tukholmasta, oli sillä välin venäläisjapanilainen sota puhjennut täydellisenä yllätyksenä kaikille, jotka eivät tunteneet japanilaisia ja viimeaikaista kehitystä heidän maassaan. Olin vain muutamia vuosia aikaisemmin palannut sieltä Eurooppaan ja olin melkoisen pitkän sielläoloni aikana, joka käsitti kaksi ja puoli vuotta, nähnyt sekä japanilaisten sotavalmistelut Kiinaa vastaan että todennut yleisen, painostavan katkeruuden maassa rauhanteon aikana ja erittäinkin sen jälkeen, jolloin Venäjä Saksan ja Ranskan avulla oli pakottanut Japanin luopumaan Port Arthurista heti sen jälkeen vuokratakseen tämän tärkeän linnoituksen siihen kuuluvine alueineen Kiinalta. Japani vaati silloin suurempaa rahakorvausta sotakuluista ja heidän onnistui taitavalla diplomatialla saada asiat sille kannalle, että suurvallat, etusijassa Venäjä, antoivat Kiinalle suurehkon lainan, jotta tämä voisi hetimiten maksaa Japanille ja siten tehdä Port Arthurin vapaasti vuokrattavaksi. Mutta japanilaiset käyttivät heti sotakorvauksen laivaston rakentamiseen ja maavarustustensa parantamiseen ja laajentamiseen siinä tuskin vakavasti kielletyssä tarkoituksessa, että niin pian kuin suotuisa tilaisuus koittaisi, selvitettäisiin välit Venäjän kanssa, joita ei yksikään japanilainen pitänyt lopullisesti selvitettyinä.
Minulle ei siis sodan puhkeaminen tuottanut mitään yllätystä ja yhtä vähän uskoin minä, niinkuin useimmat muut, että Venäjän ylivoima tulisi musertamaan Japanin, vaikka suhde olikin sama kuin neljän suhde yhteen, satakuusikymmentä miljoonaa neljääkymmentä vastaan. Olin vähän nähnyt japanilaisten valmistuksia Kiinaa vastaan ja heidän erinomaista järjestelyään ja samalla minulla oli käsitykseni vastaavien venäläisten olojen kurjuudesta ja saatoin sen vuoksi tehdä päätelmäni, jotka olivat aivan vastakkaiset niille, joita yleensä pidettiin oikeina. Ainoastaan yhdessä kohdin ne kävivät yhteen, nimittäin siinä, että Venäjän hallitus luultavasti tulisi olemaan taipuvainen myönnytyksiin sekä Suomen että valtakunnan muitten osien suhteen siinä tapauksessa, että Venäjä tulisi vetämään lyhemmän tikun edessä olevassa kamppailussa.
Sanomalehdet sisälsivät päivittäin kaikenlaisia uutisia Venäjän sotavalmisteluista, myöskin m.m. niukkasanaisen kuvauksen sotamiesotoista Puolassa. Siellä oli Venäjän hallitus käyttänyt hyväkseen vanhaa, kumoamatonta, vaikkakaan ei pitkään aikaan sovellettua määräystä, jonka mukaan sotilaita koska tahansa saatettiin ottaa melkeinpä rajattomat määrät milloin viranomaiset parhaaksi näkivät. Määräys oli peräisin Puolan kapinan ajoilta kuusikymmenluvun alussa ja sen tarkoitus oli luonnollisesti olla Venäjän hallitukselle keinona vähentää asekuntoisten puolalaisten lukua. Eritoten käytettiin sitä lähinnä kapinan jälkeisinä vuosina mitä suurimmalla häikäilemättömyydellä, sillä Venäjällä ei vielä silloin ollut asevelvollisuutta, vaan se, joka otettiin sotapalvelukseen oli säännöllisesti tehty vaarattomaksi aina parinkymmenen vuoden ajaksi. Tätä määräystä ei koskaan oltu kumottu Puolan suhteen ja nyt sitä sovellettiin mitä laajimmassa määrässä. Eurooppalainen sanomalehdistö sisälsi tästä tietoja ja numeroita, jotka selvästi osoittivat, että Venäjän hallitus piti taistelukelpoisten puolalaisten uutta vähennystä suotavana. Ensimmäinen kutsunta kohtasi pääasiallisesti Puolaa ja vieläpä hyvin raskaasti, sillä sotapalvelukseen ei otettu vain kymmeniä tuhansia puolalaisia, vaan samalla melkein kaikki lääkärit, sekä valmiit että vielä opiskelevat, kutsuttiin rintamapalvelukseen. Ei kukaan epäillyt, että tarkoitus oli täten näennäisesti laillisin muodoin kitkeä pois niin paljon kuin mahdollista Puolan nuorisoa, etupäässä sivistynyttä nuorisoa, mutta myöskin sivistymätöntä, mikäli siihen päästiin käsiksi.
Tämä antoi minulle erään ajatuksen. Edellisenä syyskesänä oli meistä pari suomalaista tavannut muutamia puolalaisia, jotka tahtoivat asettua kanssamme yhteyteen Venäjän tsaarivaltaa vastaan kohdistetun vastustustyön vuoksi, ja silloin oli meille selvinnyt, että puolalaiset olivat valmiit melkein mihin tahansa. Huomattavin läsnäolijoista silloin oli Dmovski, joka sittemmin vähitellen kääntyi, niin että hänestä on tullut Venäjän ja Puolan jatkuvan yhteyden huomattavin esitaistelija. Siihen aikaan hän totisesti oli toista mieltä. Hänelle sen vuoksi kirjoitin ja tiedustelin, oliko hän halukas auttamaan minua juonessa, joka todennäköisesti tulisi tuottamaan Venäjälle melkoisesti haittaa. Hänen vastauksensa tuli paluupostissa ja oli myöntävä.
Japanin lähetystö oli sillävälin matkustanut Pietarista ja saapunut Tukholmaan, jonne sen oli määrä jäädä sodan loppuun saakka. Otin selon siitä, kuka oli sotilasasiamies, sain tietää että se oli eversti Akashi ja menin tapaamaan häntä hotelli Rydbergiin, jossa hän asui. Lähetin käyntikorttini, minut otettiin heti vastaan ja m.m. kysyttiin minulta olinko sattumalta erään Japania käsittelevän teoksen kirjoittaja. Kun teos oli ilmestynyt ruotsinkielellä Suomessa eikä sitä koskaan oltu käännetty muille kielille — mitä se todellakaan ei ansainnutkaan — hämmästytti minua suuresti se, että hän sen tunsi. Mutta hän selitti, että Japanissa oltiin selvillä kaikesta mitä kirjoitettiin tai painettiin heidän maastaan tai sen oloista.
Jää oli sillä tavoin murrettu ja minä siirryin heti käyntini tarkoitukseen, ajatukseeni, joka lyhykäisesti sanoen tähtäsi siihen, että oli saatava puolalaiset rintamajoukot karkaamaan vihollisen puolelle. Mikäli hänen hallitukisensa olisi halukas sodan jälkeen huolehtimaan karkulaisten matkasta Amerikkaan siinä tapauksessa, että he mieluimmin sodan loputtua matkustaisivat sinne kuin palaisivat kotiinsa, olin varma siitä että enemmistö puolalaisista ilolla antautuisi vangiksi. Ja huomattavalta osaltaan olivat venäläiset joukot Itä-Aasiassa puolalaisia puhumattakaan niistä tuhansista, jotka jatkuvasti sinne lähetettiin.
Hän irvisteli tyytyväisen näköisenä ja kysyi, miten kävisi laatuun päästä sellaiseen kosketukseen puolalaisten sotamiesten kanssa, että nämä ottaisivat asian vakavasti ja ymmärtäisivät ettei kysymyksessä ollut minkäänlaatuinen sotajuoni, vaan todellinen tarjous. Annoin hänelle silloin Dmovskin kirjeen, joka oli kirjoitettu ranskankielellä, jolla mekin keskustelimme — melkoisen vaivalloisesti muuten, sillä Akashi oli kaikkea muuta kuin perehtynyt eurooppalaisiin kieliin. Hän ymmärsi melkein kaiken, mitä hänelle sanoi englannin-, ranskan- ja saksankielillä, mutta puhui kaikkia kolmea kieltä yhtä kankeasti.
Kuitenkin vilkastui hänen mielenkiintonsa kuta enemmän suunnitelmaa pohdittiin ja sanoi lopuksi, että hän tahtoi sähköttää koko ehdotuksen asianomaisille Tokioon, jossa asia oli ratkaistava. Se oli liian laajakantoinen laadultaan ainoastaan lähettilään ratkaistavaksi, mutta hän osaltaan oli vakuutettu siitä, että ehdotus hyväksyttäisiin, minkä vuoksi hän pyysi minun uudelleen kirjoittamaan puolalaisille ystävilleni ja ehdottamaan kohtaamista puolueettomalla alueella heti kun he olivat saaneet sähkösanoman, s.o. niin pian kuin vastaus Tokiosta oli saapunut.
Teinkin niin ja parin päivän kuluttua sain vastauksen, joka ehdotti kohtauksen tapahtuvaksi Krakaussa. Samana päivänä saapui vastaus Tokiosta. Akaski haki heti minut käsiinsä ja ilmoitti saaneensa tehtäväkseen jatkaa edelleen asiaa ja minä puolestani ilmoitin hänelle Varsovasta tulleen vastauksen. Jo samana iltana matkusti Akashi annettuaan minun tehtäväkseni sähkösanomalla ilmoittaa asianomaisille saapumispäivänsä.
Lyhyemmässä kuin viikon ajassa palasi hän Tukholmaan ja kertoi että kaikki oli selvää. Dmovski oli Amerikan kautta matkustanut Japaniin ollakseen avullisena puolalaisten sotavankien järjestelyssä ja yleensä pitämässä huolta siitä, että sopimus täytettiin. Oli lähetetty kiertokirje, jossa puolalaisia kehoitettiin olemaan taistelematta japanilaisia vastaan ja antautumaan vangeiksi, ja sotapalvelukseen kutsutut olivat vieneet kymmeniätuhansia kappaleita mukanaan jakaakseen niitä maanmiehilleen Itä-Aasiassa. Suunnitelman menestymistä eivät he lainkaan epäilleet ja kuten tulos osoittaa, oli heidän toivehikkaisuutensa täysin oikeutettu.