Kului muutamia kuukausia toisen japanilaisen maa-armeijan hitaasti edetessä Korean kautta, toisen valmistuessa piirittämään Port Arthuria. Yleensä olivat vain laivastot taistelleet ja meritaistelujen tulokset olivat kaikkea muuta kuin ilahduttavia venäläisille, jotka joka taistelussa enemmän tai vähemmän täydellisesti lyötiin, mutta aina pääsivät pakoon lujasti linnoitettuun Port Arthuriin. Vihdoin olivat japanilaiset tunkeutuneet aina Jalu-joelle saakka Korean pohjoisrajalle, jonne venäläisten sotavoimat olivat kokoutuneet estämään vihollisen menoa joen yli ja tulemaan Mandshuriaan. Ensi kerran molemmat vastustajat kohtasivat toisensa maalla ja yleensä ensi kerran sen jälkeen kuin eurooppalainen järjestely oli saatettu voimaan Japanissa, japanilaiset joukot kohtasivat eurooppalaisia joukkoja. Koko maailma odotti sen vuoksi jonkun verran jännittyneenä ratkaisua, joskin kaikki pitivät melkein varmana, että se olisi japanilaisille onneton. Siihen, että he olivat merellä voittaneet, ei kiinnitetty niin paljon huomiota, vaan katsottiin sen riippuvan sekä aineellisesta ylivoimasta että venäläisten yleisesti tunnetuista huonoista merimiesominaisuuksista.
Vihdoinkin nähtiin aamulehdissä ensimmäiset sähkösanomat maataisteluista ja ne olivat ylen niukkoja sisältäen tuskin muuta kuin että japanilaiset olivat voittaneet, mutta ei juuri mitään taistelun kulusta. Olin kuten tavallista mennyt "Vapaan Sanan" konttoriin ja olin juuri päässyt työhön käsiksi, kun ovikello soi ja Akashi astui sisään. Hän hymyili kaikkein leveintä hymyään — se ei ollut vähäinen — ja sanoi tulleensa "onnittelemaan ensi menestyksemme johdosta". Samalla otti hän esiin sähkösanoman ja käänsi sen merkkikielen ranskaksi. Yli kymmenentuhatta puolalaista vankia oli otettu. Kokonainen rykmentti oli antautunut heti kun japanilaisten onnistui päästä Jalu-joen yli ja venäläiset olivat lähteneet käpälämäkeen. Miehistö oli aivan yksinkertaisesti kieltäytynyt tottelemasta ja uhannut ampua venäläiset upseerinsa, elleivät nämä jättäisi joukkoja rauhaan. He saivat jäädä tai lähteä mielensä mukaan, mutta miehistö meni omia teitään.
Akashi oli ihastunut ja uskoi, että tämä oli vain alkuna menestyksiimme, mutta sittemmin osoittautui, että alku samalla oli niiden loppukin. Mitään joukkokarkaamisia puolalaisten puolelta ei enää tapahtunut ja pääasiallisin syy tähän oli se, että venäläinen päällystö oli saanut käsiinsä julistuskappaleita ja sen vuoksi siirsi joukot siten, että puolalaiset tulivat etappipalvelukseen varsinaisen rintaman taakse ja sieltä oli tavattoman paljon vaikeampi karata. Niiden, jotka vielä halusivat seurata julistuksessa annettua neuvoa, oli yksitellen tai hyvin pienissä ryhmissä pyrittävä japanilaisten linjoille ja se oli kaikkea muuta kuin helppoa, minkä vuoksi puolalainen asiamies piankin palasi Eurooppaan.
Yhteyteni Akashin ja hänen kauttaan japanilaisen sodanjohdon kanssa sitävastoin ei keskeytynyt. Venäjällä oli tyytymättömyys sotaan ja sen kautta oloihin yleensä kasvanut hyvin suuresti. Kaikkialla koko suuressa valtakunnassa kuohui ja kuohunta kohdistui vallitsevaa järjestelmää vastaan, sitä enemmän kuta selvemmin tämä osoitti kykenemättömyytensä johtaa sotaa, johon kansalla ei ollut mitään halua, onnelliseen loppuun. Että kaikki päättyisi katastrofiin oli päivä päivältä yhä ilmeisempää ja tämä antoi aihetta monenlaisiin mietteisiin. Minä olin useiden vuosien aikana koettanut seurata vallankumouksellisen liikkeen kehitystä Venäjällä ja joutunut kosketuksiin useimpien tämän liikkeen johtavien henkilöiden kanssa sekä äärimmäisen että maltillisemman suunnan keskuudesta. Ja kaikesta mitä olin kokenut kävi selville, että sota oli Venäjällä synnyttänyt kuohunnan, joka yhä leveni ja joka päivä tarttui yhä laajempiin kansankerroksiin. Mutta mitään yksimielisyyttä ei ollut tyytymättömien ainesten keskuudessa. Jokainen puolue työskenteli itsekseen, erikoistarkoituksiansa varten, eikä niillä yleensä ollut mitään yhteyttä muiden puolueiden kanssa, vaan pitivät näitä vastustajina, ettemme sanoisi vihollisina. Olipa miten hyvänsä, kaikki viittasi siihen, että tyytymättömyys sotaan sellaisenaan, sen johtoon, ennenkuulumattomaan mädännäisyyteen, joka sodan aikana oli kohonnut aavistamattoman korkealle ja viimein, eikä vähimmin suinkaan, sen alkuunpanijoihin, joiden joukossa tsaaria, huolimatta hänen koko sivistyneelle maailmalle osoittamastaan aseistariisumis-manifestista, pidettiin yhtenä syyllisenä, oli hyvin yleinen. Jotakin pitäisi voida tehdä yleisestä nurinasta, mikäli saatiin se kohdistumaan yhteiseen päämäärään.
Siinä oli kuitenkin vaikeus, joka aluksi tuntui melkein voittamattomalta. Minä kosketin ajatusta keskustellen Akashin kanssa, joka heti osoitti suurta mielenkiintoa, mutta rupesi epäilemään yrityksen toteuttamismahdollisuutta, jonka johdosta hän kuitenkin sanoi alustavasti kirjoittavansa Tokioon ja kehoitti minua hetimmiten poimimaan suhteet niin monen venäläisen vastustuspuoluelaisen kanssa kuin mahdollista tunnustellakseni maaperää suunnitelmalle, jonka ei luonnollisestikaan sopinut näyttää olevan missään tekemisissä japanilaisten kanssa. He olivat tällä hetkellä Venäjän vihollisia eikä kukaan voinut tietää, kuinka arkoja isänmaanystäviä punaisimmatkin vallankumoukselliset saattoivat olla.
Tärkeimmät puolueet Venäjällä siihen aikaan olivat kadetit ja sosialivallankumoukselliset ja molempien kanssa olin jo jonkun aikaa ollut yhteydessä, joka oli johtanut heidän kirjoitelmiensa salakuljetukseen, jotka painettiin eri tahoilla Eurooppaa ja sieltä lähetettiin Tukholmaan edelleen toimitettaviksi. Mitä sosialivallankumouksellisiin tuli, oli minulla täysi syy uskoa, että heidät vaikeuksitta saataisiin kannattamaan suunnitelmaa, mutta kadetteihin nähden oli asia arveluttavampi. He eivät aikaisemmin tiettävästi olleet olleet missään tekemisissä toisten puolueiden kanssa ja olivat toistaiseksi monarkistisella ja yhtenäisellä venäläisellä kannalla reformisuunnitelmineen, minä taas olin vakuutettu siitä, että korkeintaan federatiivinen yhtymä Venäjän eri kansallisuuksien kesken oli ajateltavissa siinä tapauksessa, että valtiosääntö kerran luotaisiin Venäjälle. Sitten oli olemassa puolalaisia, jotka kaikki olivat Venäjään nähden separatisteja, mutta muuten pyrkivät hyvinkin erilaisiin päämääriin, niiden joukossa juutalainen Bund, jolla ohjelmassaan oli m.m. autonomia juutalaisille, vaikka heiltä puuttuikin oma maa-alue eivätkä he koko Puolassa ja Länsi-Venäjällä, missä juutalaisia oli suurin lukumäärä, missään olleet enemmistönä kansan keskuudessa, kenties lukuunottamatta joitakin yksityisiä kaupunkeja ja kyliä.
Venäjän sosialidemokraatit olivat jo siihen aikaan jakautuneet, kahteen ryhmään. Toinen, lukumäärältään suurempi, oli Plechanovin johdolla asettunut Geneveen, toinen, jota johti Lenin-Uljanov, piti Zürichiä tyyssijanaan. Molemmat nämä ryhmät olivat sosialidemokratian teoriojen jyrkkiä kannattajia Lenin-Uljanovin suunta meni kuitenkin huomattavasti kauemmaksi kuin plechanovilainen eikä kumpikaan ollut osoittanut vähintäkään halua yhteistyöhön minkään muun puolueen kanssa. Sitäpaitsi oli eri puolueita niiden vieraitten kansallisuuksien keskuudessa, jotka enemmän tai vähemmän tahtomattaan kuuluivat Venäjään, mutta nämä olivat aluksi vähemmän tärkeitä. Jos yhtyminen suurimpien, ylempänä mainittujen puolueiden kesken voitaisiin saada aikaan, niin seuraisivat toiset kyllä mukana, siitä olin aivan varma.
Kadettipuolueen päämaja oli siihen aikaan Stuttgartissa, jossa painettiin heidän viikkolehtensä "Osvoboshdenie" (Vapautus) ja asui sen päätoimittaja Peter A. Struwe, joka samalla oli puolueen johtajia. Sosialivallankumouksellisten johtajat taas parhaiten tapasi Pariisissa, Lontoossa tai Genevessä, mutta heillä ei ollut mitään varsinaista päämajaa Euroopassa, jossa kuitenkin heidän vaikutusvaltaisimmat jäsenensä asuivat eri seuduilla, milloin siellä, milloin täällä, aina vakoiltuina ja ohranan vartioimina. Varsinaiset puolalaiset järjestöt taasen toimivat Puolassa, niin esim. puolalainen Kolo eli puolalaisten duumajäsenten yhtymä ja P. P. S. tai puolalaisten sosialistien puolue, johon kuului suurimmalta osalta työläisiä ja jota sen vuoksi lukuisimmin kannatettiin tehdasyhdyskunnissa, Lodzissa ja muissa kaupungeissa. "Bund", juutalainen työläisyhtymä, joka oli olevinaan tai aikoi tulla yleisjuutalaiseksi ja jolla olikin haarautumia Länsi-Venäjällä, piti päämajaansa Genevessä, jossa puolueen keskuskomitea oli tavattavissa.
Oli siis tehtävä oikea kiertomatka Euroopassa neuvotellakseen eri puolueiden edustajien kanssa. Ensin matkustin Stuttgartiin puhuakseni asiasta P. A. Struwen kanssa kadettipuolueen edustajana, ainoa puolue, jonka kanssa meidän suomalainen vastustuksemme katsoi maksavan vaivan ryhtyä puheisiin — ja jonka kanssa minulla jo olikin yhteyttä, vaikkakin verrattain irrallista laatua. Sieltä piti minun lähteä Geneveen tavatakseni muutamia johtavia sosialivallankumouksellisia, jotka ainakin tilapäisesti oleskelivat siellä, kuten Shishko, historioitsija, Katharina Breshkovskaja, Volkovski ja muut. Jos minun onnistui saada suunnitelmalle näiden kahden puolueen suostumus, niin olisi verrattain helppo asia saada muidenkin kannatus. Ja heidän sanomalehti- ja muun kirjallisuustuontinsa välittäjänä piti minulla, jos kellään, olla mahdollisuuksia saada kannatusta.
Stuttgartissa kävikin kaikki melkolailla toivottuun suuntaan. Struwe ei tosin yksin voinut antaa mitään ratkaisevaa vastausta, mutta hän lupasi hetimiten asettua yhteyteen puolueensa keskuskomitean kanssa ja osoitti persoonallisesti hyvin suurta harrastusta asiaan, jota hän piti mitä suuriarvoisimpana. Eri puolueet olivat tähän saakka toimineet kukin yksikseen pyrkien toteuttamaan omat suunnitelmansa, vaikka tämä oikeastaan oli toisarvoinen asia. Pääasia oli aluksi kukistaa yksinvaltias tsaarius, siinä oli päämäärä, josta kaikkien pitäisi voida yhtyä, sitten saattoivat eri puolueiden erikoisohjelmat tulla keskustelun alaisiksi. Pääasiassa olimme siis yksimieliset. Minulle luvattiin lähempiä tietoja heti kun vastaus puolueen keskuskomitealta oli saapunut. Niine hyvineni matkustin edelleen.