Genevessä tapasin aivan oikein useita johtavia sosialivallankumouksellisia, muiden muassa Gotzin, joka monien seikkailujen perästä oli pelastunut Siperiasta, jossa häntä m.m. oli törkeästi pahoinpidelty ja tehty hänet raajarikoksi eliniäkseen ja joka oli nyt asettunut Geneveen asumaan. Sieltä käsin hän otti osaa sekä puolueensa että puolueensa "taistelujärjestön" (bavoja organisatoe) johtoon. Sosialivallankumoukselliset olivat lyhyen keskustelun jälkeen tinkimättä asian puolella. Gotzkin, joka oli yleensä hyvin ajatteleva herra, hyväksyi pääasiassa suunnitelman, joskin hänellä oli omat arvelunsa sen toteutettavaisuudesta.
Tuli sitten venäläisten sosialidemokraattien vuoro, joiden varsinaiset johtajat Plechanov — Uljanov-Lenin — joita silloin vielä kannatti verrattain pieni ryhmäkunta — jo useita vuosia olivat niinikään asuneet Genevessä. Sosialidemokraatit, joiden kirjallisuuden kanssa minulla myös oli ollut vähän tekemistä, olivat vähemmän suvaitsevaiset venäläisistä yhtymistä toisiin puolueisiin nähden. Eritoten sosialivallankumouksellisten kanssa olivat he katkerassa riidassa, mutta muitakin puolueita he katsoivat kieroin silmin sekä puolueen johtomiehet että muut puoluemerkkihenkilöt. Osoitukseksi tällä taholla vallitsevasta suvaitsemattomuudesta kerrottakoon, että Helsingin yliopiston venäläinen lehtori, nykyinen bolsheviki Smirnov ehdotti minulle, jonka kirjojentuonnin suhteen olin asettunut kaikkien puolueiden käytettäväksi samassa määrin, että vain välittäisin sosialidemokraattisen kirjallisuuden tuontia.
Plechanov otti minut vastaan hyvin rakastettavasi ja oli näennäisesti innostunut asiaan, mutta ei katsonut voivansa antaa mitään varmaa vastausta, vaikka hän ei toiselta puolen tahtonut että tämä käsitettäisiin torjumiseksi. Hän toivoi vain saavansa tuumia asiaa ja lupasi antaa tuonnempana vastauksen — kiirettähän ei ollutkaan, kun en vielä ollut varma kaikkien puolueiden kannatuksesta. Tähän sain tyytyä, mutta oli joka tapauksessa lupaavaa, etten ollut saanut osakseni jyrkkää epäystä.
Jäljellä oli siis juutalainen Bund, jonka pidin viisaimpana antaa olla rauhassa toistaiseksi, sillä osittain oli puolue puhdas työläispuolue ja sellaisena kohdisti mielenkiintonsa vasta toisessa sijassa suurpoliittisiin kysymyksiin, osin oli se niin äärimmäisen teoreettissosialistinen, että tuskin muille kuin sosialistisille näkökannoille annettiin mitään merkitystä. Tämä oli tosin kyllä myös laita venäläisten sosialidemokraattien, mutta heihin nähden saattoi kuitenkin toivoa, että he jossain määrin ottaisivat huomioon muitakin kuin puhtaasti sosialistisia vaatimuksia, sillä yleinen vallankumoushan valmistaisi heille melkoisesti tilaisuuksia.
Genevestä lähdin Pariisiin ja sieltä Lontooseen tavatakseni yksityisiä sosialivallankumouksellisen puolueen johtavia jäseniä, jotka asuivat näillä seuduin. Pariisissa oli minun tavattava Rabinovitsh, vallankumouksellisen puolueen aikakauslehden julkaisija, jonka kanssa minun oli sovittava paljosta muustakin kuin yhteenliittymissuunnitelmista. Herra Rabinovitshin huomasin epämiellyttäväksi juutalaistyypiksi, erittäin itsetietoiseksi — tahtoisin melkein sanoa röyhkeäksi, joka tiukasti piti kiinni sosialistisista teorioista, vaikka hän samalla oli sosialistivallankumouksellisten opinkappaleiden kannattaja, jotka kuten tunnettua käyttivät kaikenlaatuista terroria taistelukeinoina. Ajateltuun, konferenssiin hän suhtautui jotakuinkin epäilevästi, arvellen että joskin oli mahdollista saada eri puolueet kokoontumaan konferenssiin niin hän puolestaan epäili että olisi mahdotonta saada heidät yhtymään mihinkään päätökseen. Joka tapauksessa hän oli sitä mieltä, että yritys ei aiheuttaisi mitään vahinkoa. Tähän täytyi minun toistaiseksi tyytyä.
Lontoossa tapasin m.m. Tshaikovskin, joka oli yksi vallankumouksellisen liikkeen veteraaneja ja kaikessa suhteessa sympaattinen mies, joka Krapotkinin ja muutamien muiden kanssa oli kuulunut puolueen johtomiehiin jo Aleksankeri II:n aikoina. Hän oli m.m. n.k. "Tshaikovski-piirin" perustaja, johon kuuluisimmat vallankumoukselliset aikoinaan kuuluivat, esim. Sofia Perovskaja, Leonidas Shishko ja monet muut. Hän suhtautui aiheeseen mitä suurimmalla mielenkiinnolla, joka ei koskaan herpautunut, vaan päinvastoin sai hänet sanoin ja teoin avustamaan suunnitelman toteuttamista ja samalla tavalla avustamaan muidenkin suunnitelmien suorittamista, jotka myöhemmin tulivat puheeksi ja tarkoin katsoen vain olivat ensimmäisen kehitystä.
Tukholmassa olevien pakolaisten kanssa en silloin vielä ollut neuvotellut asiasta. Ainoastaan muutamille läheisille, tähän ryhmään kuuluville ystäville olin ilmoittanut siihen aikaan mitä aiottiin ja nämä hyväksyivät tinkimättä suunnitellun yrityksen. Palatessani Tukholmaan oli siellä kirje sekä Dmovskilta että Yodkolta, joille olin aikeesta kirjoittanut ja jotka kumpikin oman puolueensa puolesta selittivät kannattavansa asiaa ja periaatteessa olevansa halukkaat ottamaan osaa ehdotetunlaiseen konferenssiin.
Siis kaikille ehdottomasti tärkeimmille puolueille oli asiasta puhuttu, mutta näistä vain yksi venäläinen — sosialivallankumouksellinen — ja kaksi puolalaista olivat tinkimättä yksimieliset suunnitelmasta. Ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa niin kärsivällisesti kuin voi. Hyvänä apuna tässä oli japanilaisten melkein keskeytymätön voittokulku Aasiassa, jonka luonnollisesti täytyi kääntää Venäjän poliittisesti valveutuneet piirit suopeiksi konferenssisuunnitelmaan nähden. Sitten sai Akashi ja hänen kauttaan minä Japanista vastauksen ehdotuksiimme ja se oli suotuisa, joskin asianomaiset selvästi olivat jotakuinkin epäilevällä kannalla niiden toteutettavaisuuteen nähden. Akashi sai kuitenkin valtuuden avustaa kaikin tavoin asiaa ja siten oli yksi vastus voitettu, sillä valtuuteen sisältyi myös rahavarojen käyttö, jotka olivat välttämättömät matkoihin ja muuhun. Tukholmassa asiat sill'aikaa sujuivat tavalliseen tapaansa vain silloin tällöin häiriintyen joistakin rettelöistä tai oikeammin niiden yrittelyistä Ruotsin viranomaisten taholta. Erikoisesti oli "Vapaa Sana" silloisen ulkoministeri Lagerheimin silmätikkuna. Niinpä hän kerrankin esim. lähetti professori Mittag-Lefflerin luokseni kehoittaen minua lopettamaan aikakauslehden, koska hänen muussa tapauksessa täytyi ryhtyä toimenpiteisiin sitä vastaan, se kun ei ilmestynyt laillisella tavalla. Olin kuitenkin tarkoin perehtynyt Ruotsin painovapausasetuksen määräyksiin ennenkuin julkaiseminen Tukholmassa alettiin ja olin sen mukaisesti ryhtynyt kaikkiin toimenpiteisiin, välttääkseni selkkauksia korkeiden viranomaisten kanssa. Niinpä esim. lehti ei ilmestynyt määrätyllä nimellä, sillä vain sarjan tai vuosikerran ensimmäisellä numerolla oli nimi "Vapaa Sana". Seuraavilla numeroilla oli nimenä tai otsakkeena vain sen päivän päivämäärä, jona ne ilmestyivät. Edelleen eivät ne koskaan ilmestyneet samana viikon päivänä, painovapausasetuksen mukaan aikakauskirjan tunnusmerkki, vaan vaihdellen eri päivinä, niin ettei mitään määrätyitä ilmestymispäiviä voitu osoittaa. Ja lopuksi ei Ruotsissa otettu lainkaan tilauksia, vaan lähetettiin lehti ilmaiseksi asianharrastajille, jotka tavalla tai toisella olivat ilmoittautuneet.
Kaiken tämän esitin professori Mittag-Lefflerille ja lisäsin, että jos kuitenkin, vastoin otaksumaa joku peruste lehden ilmestymiskiellolle Ruotsissa voitaisiin keksiä, minä olisin halukas siirtämään koko yrityksen Kristianiaan, jossa olin varma jotakuinkin suosiollisesta vastaanotosta, erittäinkin kun ei aikonut pitää minään salaisuutena sitä miksi muutin.
Siihen aikaan vallitsi Ruotsin ja Norjan välillä hyvin kireä suhde, joka aikanaan johti unioonin purkautumiseen ja joka aikaansai sen että jokaista Ruotsin toimenpidettä vastustettiin Norjassa. Oli ilman muuta selvää, että minun esittämäni muutto antaisi aiheen täydelliseen sanomalehtitaisteluun Ruotsia ja yhteistä ulkopolitiikkaa vastaan, joka hänen ylhäisyydestään Lagerheimistä oli kaikkea muuta kuin tervetullut.