Eräs "valkovenäläinen" oli myös saapunut, mutta esitti kongressissa jotensakin vähäpätöistä osaa ja osoittautui sittemmin urkkijaksi, joka aikanaan avusti ohranaa tiedoilla itse kongressista sekä sen osanottajistakin. Onnistuiko hänen saada tietää osanottajien todelliset nimet, on kuitenkin melko epäilyttävää, sillä mies oli selvästi hyvin hämäräperäinen olento, joka ei henkilökohtaisesti tuntenut ketään muita läsnäolijoista kuin tri Yodkon. Hänen ei kuitenkaan maanpakolaisena enää moneen vuoteen ollut tarvinnut pelätä ohranan puolelta mitään. Sen ohella ohranalla oli käytettävänään etevä urkkija Asev, joka tarkoin tunsi kaikki läsnäolijat ja saattoi palvella kaikilla välttämättömillä tiedoilla, minkä hän aikanaan tekikin.

Georgialaisia ja armenialaisia edustivat samoin heidän toimeliaimmat miehensä, kumpaakin kaksihenkinen valtuuskunta, ja lopuksi meitä suomalaisia Neovius ja minä sekä senaattori Mechelin kulissien takana, jonkinlaisena tarkastajana tai neuvonantajana. Kokoontuneiden ensi tehtävä oli ryhtyä puheenjohtajan vaaliin. Silloin puuttui puheeseen Miljukov ja lausui, että läsnäolijat luultavasti kaikki kannattaisivat sitä, että puheenjohtajaksi ensimmäiseen venäläisten vastustuspuolueiden kongressiin valittaisiin suomalainen, sillä juuri suomalaisten sitkeydestä ja diplomaattisesta taitavuudestahan riippui, että kongressi yleensä oli saatu aikaan. Hän tahtoi sen vuoksi puolestaan ehdottaa tri Arvid Neoviuksen kongressin puheenjohtajaksi.

Toiset yhtyivät yksimielisesti tehtyyn ehdotukseen, mutta tri Neovius pyysi päästä luottamustoimesta, josta hän samalla kiitti, sillä hänen kuuroutensa esti häntä vastaanottamasta sitä. Mitkään houkuttelut eivät auttaneet ja kun kaikki yksiäänisesti pitivät kiinni Miljukovin ehdotuksesta, ei auttanut muu kuin että minut valittiin hoitamaan luottamustointa, vaikkakin kyllä koetin päästä siitä heikon venäjänkielen taitoni vuoksi. Vastaväitettäni ei hyväksytty, mutta minua kehoitettiin itse valitsemaan yksi tai pari varapuheenjohtajaa, jotka tarpeen vaatiessa saattoivat toimia, ja kun olin niiksi kutsunut herrat Miljukovin ja Dmovskin, oli asia selvennyt.

Kongressin kieleksi määrättiin ranska ja venäjä sillä lisäyksellä, että saksaa saataisiin myös käyttää siinä tapauksessa, ettei joku taitaisi kumpaakaan mainittua kieltä. Niin alkoi keskustelu, ja se oli äärimmäisen pitkäpiimäinen — joka suhteessa venäläisille tyypillinen, sekaisin sitä ja tätä. Teräviä sanoja venäläisestä hallituspolitiikasta lausuttiin, erittäinkin sen tekivät Georgian ja Armenian edustajat — he lukivat oikeita syytöskirjelmiä — mutta vaikeampaa erimielisyyttä ei sattunut ennenkuin kysymys eri kansallisuuksien tulevasta asemasta otettiin käsiteltäväksi. Silloin oli kuin olisi pantu tulta tappuroihin, ja hetkittäin näytti siltä kuin koko kongressi hajoaisi. Miljukov pelasti tilanteen ehdottaen kohdalle muodon, jonka kaikki hyväksyivät, ja joka kuului:

"Täydellinen itsemääräämisoikeus kaikille eri kansallisuuksille Venäjän valtakunnassa", samalla kun hän lausui toivomuksen, että tuleva Venäjä, kuten kaikki toivoimme, saisi sen luontoisen yhteiskuntajärjestyksen, että kaikki kansallisuudet voisivat siihen tyytyä. Tämän sanamuodon saattoivat kaikki hyväksyä, ja siten oli kongressin neuvottelujen vaarallisin salakari sivuutettu.

Mutta sillä ei suinkaan puhuminen loppunut, päinvastoin. Oli kuin olisi hieman jokainen tuntenut tarpeen lausua ilmi kaikki, mitä hänellä oli sydämmellään, eikä sitä ollut vähän. Istunnot, jotka alettiin heti aikaisin nautitun lunchin jälkeen, jatkuivat useimmiten yöhön. Ainoastaan päivällistä varten pidettiin lyhyt väliaika, mutta muuten jokainen sai sietää oikean kestävyyskokeen kaunopuheisuudessa, joka saattoi melkein vimmastuttaa. Erikoisesti eräs sosialivallankumouksellisten edustajista, Gardenin ja eräs armenialainen kunnostautuivat puhetulvalla, joka ei koskaan loppunut, jälkimmäinen sitäpaitsi käyttäen kieltä, joka intohimoisessa kiihkossaan etsii vertaistaan, kun taas edellinen paraastaan esitelmöi sosialismin ja vallankumouksen teorioista, jotka hän kuitenkin sotki toisiinsa mitä arveluttavimmin.

Vähitellen kuitenkin kongressi kallistui loppuaan kohti kaikkien yhtyessä ponsiin, jotka hapuilevan muotonsa vuoksi olivat melkein vailla käytännöllistä merkitystä. Ainoastaan kahdessa kohdin tehtiin todella arvokkaat päätökset, toinen koski eri kansallisuuksien itsemääräämisoikeutta, toinen sitä taktiikkaa, jota alettaisiin noudattaa kaikkien toivoman vallankumouksen aikaansaamiseksi. Tämän ohessa päätettiin myös, että eri kansallisuudet ja puolueet saisivat täydelleen vapaasti menetellä parhaan harkintansa mukaan, sillä oltiin sitä mieltä, ettei mitään yhteistä toimintasuunnitelmaa Venäjän valtakunnassa vallitsevien olosuhteiden vuoksi voitu laatia.

Vallankumoukselliset puolueet, jotka jo pitemmän ajan olivat työskennelleet vallankumouksellisen purkauksen hyväksi, eivät kuitenkaan tässä tarkoituksessa tyytyneet pelkkien ponsien platooniseen hyväksymiseen, vaan kokoontuivat, kuten sanotaan, pöytäkirjan ulkopuolella, keskustelemaan sopivimmasta tavasta, jolla vallankumous saataisiin puhkeamaan. Meistä suomalaisista olin minä läsnä, ja senaattori Mechelinin neuvoa ei pyydetty, mutta tri Neoviukselle ilmoitettiin kyllä neuvotteluista ja päätöksistä, mikäli niitä tehtiin.

Tämä niin sanoaksemme erikoiskongressi pääsi pian yksimielisyyteen menettelytavasta, joka ei kauan pysynyt salaisuutena keisarikunnan korkeilta viranomaisilta, kun Asev Venäjällä suuria murhayrityksiä suorittaneen kuuluisan "bojevajo organisatsion" (taistelujärjestön) päällikkönä oli luonnollisestikin mukana eikä suinkaan laiminlyönyt ilmoittaa kaikkea, mitä tapahtui. Itse teossa saattoikin se puolue, sosialivallankumouksellinen, jota hän edusti, suhteittensa vuoksi Venäjän talonpoikaisväestöön toimia hyväksytyn suunnitelman toteuttamiseksi enemmän kuin mikään muu. Suunnitelma oli lyhykäisesti se, että lietsottaisiin sitä tyytymättömyyttä, mikä kaikkialla Venäjällä alkoi olla huomattavissa, ja jos mahdollista koetettaisiin saada se puhkeamaan. Japanin sota, joka ei tuottanut muuta kuin tappioita, jatkui edelleen ja aiheutti alituiseen uusia sotaväen kutsunnoita, mikä vuorostaan aiheutti säännöllisesti kasvavan tyytymättömyyden mitä suurimmassa määrässä vihattua sotaa ja sen johdosta hallitusta kohtaan, jonka politiikan ansioksi täydelleen — ja syystä; luettiin sodan puhkeaminen. Tätä tyytymättömyyttä oli lietsottava niin, että se ilmenisi enemmän tai vähemmän vallankumouksellisin purkauksin, kuta useammin ja eri paikoin valtakuntaa, sitä parempi. Sillä siten estettäisiin hallitusta lähettämästä Itä-Aasiaan muita kuin vasta sotapalvelukseen otettuja rekryyttejä, kun vanhempia joukkoja tarvittaisiin järjestyksen säilyttämiseksi valtakunnassa. Seurauksena tästä taasen ei juuri saattanut olla muu kuin uudet tappiot ja niitten vuoksi lisääntynyt tyytymättömyys, kunnes suurin osa valtakuntaa olisi kapinatilassa. Sellainen oli lyhyin piirtein se suunnitelma, johon kaikki yhtyivät ja joka aikanaan johti v. 1905 vallankumouksen puhkeamiseen.

Akashia pidettiin myös au courant neuvottelujen ja tulosten kanssa, sillä hänkin oli saapunut Pariisiin. Huomasivatko ne lukuisat agentit, joita ohranalla tällä kertaa oli Seinen kaupungissa, minun kohtaamiseni hänen kanssaan, en tiedä, mutta pidän sitä kaikkea muuta kuin uskomattomana. Sillä niin useita ja niin tärkeitä palveluksia kuin Asevin kaltainen agentti olikin tehnyt asianomaisille kuluneena aikana, niin eivät kuitenkaan järjestelmän korkeat viranomaiset täydelleen luottaneet häneen, vaan antoivat, mikäli mahdollista, toisten urkkijain valvoa häntä ja hänen tiedoituksiaan.