Akashi oli kuitenkin hyvin tyytyväinen kongressiin ja sen tuloksiin, joista hän salamerkkisähkösanomilla ilmoitti päälliköilleen "vanhojen neuvostoon" Tokioon. Ja siellä ei nähtävästikään oltu vähemmän tyytyväisiä. Kun kongressi vihdoinkin neljän päivän puhumisen jälkeen, jota toisinaan oli kestänyt yöhön saakka, oli loppunut, kutsui Akashi minut päivällisille ja silloin, kun pitkä ruokalajisarja oli syöty ja monet viinilajit asianmukaisesti koeteltu ja sitten kun palveluskunta oli poistunut — päivällisillä olimme vain me kaksi — nousi ja pyysi saada lausua tervehdyksen Tokiosta vetäen samalla sähkösanoman taskustaan. Se oli kirjoitettu japanilaisella merkkikielellä, minkä vuoksi hän käänsi sen ranskaksi ja se sisälsi kiitoksen minulle kongressin aikaansaamisesta. Sen oli allekirjoittanut "Yamagata". Vanha sotamarsalkka, yksi harvoista jälkeenjääneistä Japanin suuren uudistuksen ajoilta, Kiinan sotaretken päällikkö ja yhä edelleen Japanin huomattavimpia miehiä, oli itse persoonallisesti lähettänyt sähkösanoman, kunnia, joka täydelleen oivallettiin ja jota Akashi asianmukaisesti tehosti nousten seisomaan ottaessaan sähkösanoman esille. Minä tein samoin ja kumarsin vakavasti, kun hän pääsi allekirjoitukseen.
Sillä eivät kuitenkaan kaikki selkkaukset kongressiin nähden päättyneet. Oli päätetty, että päätösten julkaiseminen tapahtuisi vasta jonkun ajan kuluttua kongressin päättymisestä, ja samanaikaisesti eri maiden sanomalehdistössä ja minä olin saanut tehtäväkseni huolehtia julkaisusta. Mutta muutamia päiviä ennen kuin tämän piti tapahtua sain sähkösanomalla kehoituksen saapua Tukholmaan erään tärkeän asian vuoksi. Lähdin heti matkaan ja perille saapuessani sain tietää, että Suomen valtiopäivät tultaisiin kutsumaan koolle, minkä vuoksi oli välttämätöntä luopua kaikesta yhteistyöstä venäläisten vallankumouksellisten kanssa.
Täten sain aikaa tehdä päätöksen asiassa enkä tullut täydelleen yllätetyksi, kun myöhemmin päivällä kokouksessa, johon ottivat osaa kaikki Tukholmassa oleskelevat ja pari Helsingistä saapunutta suomalaista, minulle ilmoitettiin, että valtiopäiväkutsun johdosta oli päätetty luopua kongressin päätöksistä ja määrätty minut siitä ilmoittamaan eri puolueille, jonka vuoksi minun hetimiten oli asetuttava yhteyteen heidän kanssaan, joko kirjeellisesti tai kernaimmin henkilökohtaisesti, ettei mitään väärinkäsityksiä syntyisi. Määräys oli jotakuinkin ehdoton, ja ajatus, että minä voisin tehdä muuta kuin taipua, ei näyttänyt juolahtavan yhdenkään läsnäolijan mieleen.
Vastasin, ettei asia kuitenkaan ollut niin yksinkertainen kuin tunnuttiin kuviteltavan, sillä valtiopäiväkutsu ei luultavasti toistenkaan mielestä olisi täysin riittävä syy peräytyä, ja siten kumota kaikki, mikä kongressissa oli saavutettu. Muista kongressissa edustettuina olleista puolueista ainakin puolalaiset ja georgialaiset seuraisivat meidän esimerkkiämme, ja sellaisissa olosuhteissa toisten pysyminen aikeissaan oli hyvin epävarmaa, sillä meitä suomalaisia he olivat pitäneet uuden yhtymän keskeisimpänä aineksena. Heidän olisi mahdotonta käsittää, että pelkkä valtiopäiväkutsu saattaisi meidät muuttamaan kantaa, kun ei ollut lainkaan luultavaa, että venäläisten meitä kohtaan harjoittama politiikka siten oleellisesti lieventyisi.
Senaattori Mechelin selitti, että juuri se seikka, että venäläiset, sekä hallitukselle uskolliset että enemmän tai vähemmän vallankumoukselliset, pitivät meitä kongressin alkuunpanijoina, tekisi meille välttämättömäksi siitä eroamisen, kun keisari ja hänen hallituksensa valtiopäiväkutsulla ilmaisivat aikeensa politiikan muutoksesta. Valtiopäiviähän kaikki olivat toivoneet, ja kun nyt ne oli päätetty kutsua koolle, ei käynyt laatuun saattaa vaaranalaiseksi niiden mahdollisia tuloksia ottamalla osaa vallankumouksellisiin vehkeilyihin.
Tähän vastasin, etten lainkaan ollut varma siitä, että valtiopäivien tulokset joutuisivat vaaralle alttiiksi, vaikka olimmekin ottaneet osaa kongressiin ja mahdollisesti yhteistyö vallankumouksellisten ainesten kanssa tulisi yleisesti tietoon. Päinvastoin saattoi käydä niin, että hallituksen halullisuus tehdä myönnytyksiä sen vuoksi kasvaisi, sillä Venäjällä nyt vallitsevien olojen aikana saattoi otaksua, ettei hallitus tahtoisi pitämällä kiinni meitä kohtaan aloitetusta politiikasta lisätä vallankumouksellisten voimaa, joka jo alkoi näyttäytyä uhkaavaksi. Eihän sitä paitsi valtiopäivät ole sama kuin kansan yksilöt eikä suinkaan sama kuin maastakarkoitetut Tukholmassa. Joskin muutamat näistä avoimesti työskentelivät yhdessä vallankumouksellisten kanssa, ei edes tämän korkeiden viranomaisten silmissä tarvinnut merkitä sitä, että koko kansa olisi taipuvainen sellaiseen yhteistyöhön.
Senaattori Mechelin vastasi, ettei maksanut vaivaa puhua tästä. Asiasta olivat neuvotelleet sekä kotonaolijat että Tukholmassa asuvat, ja yksimielinen päätös oli, että meidän suomalaisten oli peräydyttävä koko asiasta. Minut oli kutsuttu kokoukseen ja minulle oli päätöksestä ilmoitettu, sillä toivottiin että minä, joka enemmän kuin kukaan muu olin toiminut kongressin aikaansaamiseksi ja sitäpaitsi olin ainoa kaikkien eri puolueiden kanssa yhteydessä oleva henkilö, myöskin ilmoittaisin heille päätöksestämme vetäytyä pois asiasta.
Valitin, etten ilman muuta voinut taipua heidän mielipiteeseensä ja vielä vähemmän esiintyä heidän asiamiehenään venäläisiin puolueisiin nähden, sillä olin varma siitä, että tämä aiheuttaisi runsaasti lamaantumista, ei vain niissä, jotka olivat olleet kongressissa läsnä vaan myös omien maanmiestemme keskuudessa. Useat näistä olivat, siitä olin varma, samaa mieltä kuin minä, siis, ettemme voisi odottaa pysyväistä muutosta parempaan päin venäläisten meitä kohtaan harjoittamassa politiikassa, niin kauan kun rajaton tsaarivalta pysyisi voimassa Venäjällä. Mutta yksin emme me suomalaiset voisi saada aikaan mitään muutosta, vaan meidän oli senvuoksi yhdyttävä niihin aineksiin, jotka, kuten mekin, pitivät sortoa sietämättömänä, ja sentähden olivat päättäneet äärimmäiseen saakka ja kaikin käytettävissä olevin keinoin taistella tsaarivaltaa vastaan.
Vastatessaan tähän muistutti senaattori Mechelin, että me olimme ohjelmaamme ottaneet ainoastaan passiivisen vastarinnan, ja sen vuoksi emme voineet yhtyä liittolaisiksi taisteluun, jota käytiin aivan toisilla aseilla. Kaikkein vähimmin oli meidän tehtävä se nyt, kun valtiopäiväkutsu meille avasi mahdollisuuden täysin laillista tietä ja laillisin keinoin esittää valituksemme hallitsijalle. Jos tämä tehtäisiin asianmukaisella painostuksella niin ei hän puolestaan — ja hän oli varma että koko kansamme oli samaa mieltä — vähimmässäkään määrässä epäillyt, etteivät sellaiset lausunnot myöskin saavuttaisi tarpeellista huomiota. Tämä oli meille tärkein, ratkaiseva syy olla yhtymättä Venäjän vallankumouksellisiin, sillä senlaatuinen yhteistyö ei luonnollisestikaan tekisi vallanpitäjiä lempeämmiksi meitä ja vaatimuksiamme kohtaan.
Joskin jotain niin uskomatonta tapahtuisi, että vaatimuksemme Pietarissa saavuttaisivat huomiota, vastasin minä, niin ei sillä olisi vielä voitettu muuta kuin status quo ante, tila, joka koska tahansa taas voisi ja todennäköisesti tulisi muuttumaan niin pian kuin taantumuksen edustajat tuntisivat istuvansa tarpeeksi lujasti satulassa. Jos sitä vastoin vallankumous voittaisi, avautuisivat meille kaikki mahdollisuudet, sillä eihän kukaan voinut kuvitella, että Venäjän valtakunta aivan pian uudelleen järjestyisi ja väliaikana voisimme me, jotka olimme vain pieni, kiinteän yhteiskuntajärjestyksen omaava osa valtakunnasta, edelleen työskennellä sen ja puolustautumisemme hyväksi, niin että olisimme varustetut hyökkäyksien varalta, tulivatpa ne sitten miltä taholta hyvänsä.