Kotona Suomessa oltiin neuvottomia, mitä nyt olisi tehtävä venäläisen uhan torjumiseksi. Yksi ehdotti yhtä, toinen toista, ja toinen ehdotus pyrki olemaan toistaan mahdottomampi. Kukaan ei ottanut ehdotuksia vakavalta kannalta, ja tuskinpa ehdottajatkaan odottivat, että niin kävisi. Esiintyneistä aloitteista oli kai verrattomasti järkevin se, jonka esitti eräs hollantilainen upseeri eräässä helsinkiläiselle lehdelle — "Nya Pressenille" jollen väärin muista — osoitetussa kirjeessä. Hän ehdotti, että me suomalaiset koettaisimme alistaa asiamme Haagin tulevaan konferenssiin. "Rauhankonferenssin", kuten sitä etukäteen yleensä nimitettiin, piti samana vuonna syyskesällä kokoontua ensimmäistä kertaa pohtimaan Nikolai II:n aloitetta, joka tarkoitti nykyisten vakinaisten armeijojen ja siis samalla kansain asestuksen yleistä vähentämistä. Aloitteen ottivat kaikki lapsellisesti ajattelevat ja herkkäuskoiset ihastuksella vastaan tervehtien sitä uuden ajanjakson oireena ihmiskunnan historiassa.
Täydellä syyllä, arveli kirjeen lähettäjä, joka oli tutustunut sanomalehtien kuvauksiin talonpoikaislähetystöstä, olisi täten koetettava maailmalle todistaa, että Venäjän tsaarin aseistariisumisehdotus ei ole muuta kuin humbugia. Hänhän samalla ehdottaa merkittävää asevelvollisuuskuorman lisäämistä Suomessa — lisäämistä noin kolminkertaiseksi — ja on samalla törkeästi rikkonut lupauksensa, niin että se läheisesti muistuttaa väärää valaa, siten ajaakseen ehdotuksensa läpi. Mutta kuinka olisi meneteltävä, että ajateltu rauhankonferenssi puuttuisi asiaan, joka oikeastaan ei kuulunut sen valtuuksiin, siitä ei julkaistu kirjoitus sisältänyt mitään.
Hollantilaisen upseerin viittaus oli kuitenkin ainoa, jolla oli onnistumisen häivääkin, vaikka tuo häive olikin perin vähäinen. Osoittautui kuitenkin, että suuri kansanadressi oli saavuttanut erään tarkoituksensa, vaikkakaan ei juuri aiottua, siten että se oli kiinnittänyt muun sivistyneen maailman huomion Suomeen ja epätasaiseen taisteluun, jonka se oli aloittanut venäläistä sortajaansa vastaan. Siinä oli ainakin jotain mihin tarttua, eikäpä voinut tietää mitä siitä saattoi koitua. Kotona oli tähän aikaan hyvin vähän tekemistä, koska "Nya Pressen" oli lakkautettu kolmeksi kuukaudeksi ja ne lentolehdet, joita eräät toimittajat olivat alkaneet julkaista jonkinlaiseksi vastikkeeksi, kiellettiin ehdottomasti ilmestymästä. Ylimääräiset valtiopäivät tekivät innokkaasti työtä valmistaessaan vastaehdotusta uudeksi asevelvollisuuslaiksi, joka sekin sisälsi miehistön luvun suuren lisäyksen, vaikkakin mahdollisuuksien rajoissa, ehdotuksen, jolta hyvin useat henkilöt suurenmoisen sangvinisesti odottivat hyvin laajoja tuloksia status quo ante'n palauttamiseksi. Minä taas päätin lähteä ulkomaille ottaakseni selville kuinka suotuisa mieliala Euroopassa oli jonkunlaiselle Suomen hyväksi tehtävälle mielenilmaisulle, joko hollantilaisen ehdotuksen tai jonkun muun perustalla. Matkani kävi ensin Kööpenhaminaan, jossa oli odotettavissa lämmintä myötätuntoa Suomen asialle. Matkalle sain seuraksi maalari Edelfelt vainajan ja nyttemmin jo kuolleen hovineuvos Westzynthiuksen.
Kööpenhaminassa oli mieliala Suomea kohtaan perin suopea ja suuttumus tsaarin lupauksen, tai kuten siellä useimmiten sanottiin, valan rikkomisesta, oli yhtä yleinen kuin syväkin. Kaikki olivat halukkaita tekemään jotakin ilmaistakseen paheksumisensa uhkaavan venäläisen väkivallan johdosta, ja kaikki olivat perin uteliaita kuulemaan tarkemmin suuresta suomalaisesta kansanadressista, joka täällä, kuten muuallakin, herätti mitä suurinta huomiota. Innokkain oli, niinkuin aina kun Suomesta ja Suomen politiikasta oli kysymys, Ivar Berendsen, joka neuvoteltaessa parhaasta tavasta kääntää yleisön huomio Suomen uhkaaviin oloihin, teki ehdotuksen, että joku meistä suomalaisista pitäisi esitelmän, mieluimmin suuresta kansanadressista ja mieluimmin Studentsamfundetissa, joka on Kööpenhaminan yliopiston jyrkästi vapaamielisten ylioppilaiden yhdistys. Se referoitaisiin laajasti kaikenvärisissä sanomalehdissä, hän vakuutti, ja siten saisi yleisö mitä suurimmassa määrässä selon tapauksista ja elämyksistä Suomessa.
Ehdotus tuntui meistä kaikin puolin hyvältä ja hyväksyttävältä, mutta kumpikaan seuralaisistani ei halunnut esiintyä. Edelfeltin piti seuraavana aamuna jatkaa matkaansa Pariisiin, jossa häntä odotettiin määrättynä päivänä, ja Westzynthius kieltäytyi ehdottomasti, koska hän ei sanonut olevansa kylliksi perillä yksityiskohdista, joten jäljellä olin vain minä. En ollut koskaan ennen esiintynyt julkisesti. Vain kerran nuorena ylioppilaana olin pitänyt erään tavanmukaisista puheista osakunnan vuosijuhlassa. Nyt otin Jumalan avukseni ja vastasin myöntävästi. Kaikki järjestettiin käden käänteessä. Berendsen, joka ohimennen sanoen oli Studentsamfundetin puheenjohtaja, hankki huoneiston, piti huolta ilmoituksista kaikissa Kööpenhaminan lehdissä ja teki yleensä kaiken valmiiksi, ennenkuin erosimme sinä iltana.
Esitelmä oli ilmoitettu seuraavaksi päiväksi k:lo 8 i.p., ja kun astuin puhujalavalle salin tungokseen saakka täyttävän kuulijakunnan edessä, vapisin sydämessäni tulosta. Mutta kaikki kävi odottamattoman hyvin. Kuulijat seurasivat esitelmää suurella mielenkiinnolla ensimmäisestä sanasta viimeiseen ja lopuksi puhkesi ilmi sellainen innostus, että eräs heistä — Erik Skram — teki ehdotuksen, joka hyväksyttiin huutoäänestyksellä: — että läsnäolevat lähettäisivät yhteisen adressin Suomen ylioppilaille, adressin, joka, perin voimakassanaista kieltä hiukan karsittua, yksimielisesti hyväksyttiin ja aikanaan jätettiin asianomaisille.
Olen maininnut tämän välikohtauksen, en siksi, että sillä sellaisenaan olisi mitään merkitystä, vaan sen vuoksi, että se oli sysäyksenä ajatukselle koettaa saada aikaan adressi tai anomus, joka lähtisi ajan etevimpien tieteen, taiteen ja kirjallisuuden, lyhyesti samanaikuisen sivistyksen edustajien taholta. Jatkaessani matkaa Berliiniin, mietiskelin edellisen illan tapauksia, muistelin sitä innostusta, joka oli vallannut esitelmäni kuulijat Kööpenhaminassa. Ajatus seurasi toistaan: miksikä ei voisi saada eri maiden eteviä henkilöitä tavalla tai toisella ilmaisemaan vastalauseensa — koko sivistyneen maailman — sanalla sanoen, ja äkkiä oli aie valmis. Jos voisi taivuttaa ajan sivistyksen ensimmäiset edustajat yhtymään mielipiteen ilmaisuun, adressiin tsaarille, pitäisi sellaisen vetoomuksen saada hänet harkitsemaan asiaa ja mahdollisesti saattaa hänet luopumaan aloittamastaan valapattoisesta politiikasta Suomea kohtaan. Siihen aikaan olimme vielä kaikki siksi siivoja, ettemme ajatelleet tällä politiikalla olevan muita perussyitä kuin halun saada Suomi samalle tasolle kuin Venäjäkin, ja uskoimme, että tsaarin neuvonantajat olivat johtaneet hänet harhaan paljoa suuremmassa määrässä kuin hän itse oli halukas toteuttamaan tasoituksen polkemalla tylysti jalkoihinsa sekä Suomen kiistattoman oikeuden että omat lupauksensa.
Berliinissä ilmoitettiin asia, joka jo junassa oli esitetty matkatoverilleni Westzynthiukselle ja saavuttanut hänen hyväksymisensä, välittömästi eräille siellä oleskeleville maamiehillemme, jotka tapasimme ja jotka tinkimättä olivat asian puolella, vaikka ilmaisivatkin epäilyksensä sen toteuttamisen mahdollisuuksista. Keskusteltaessa siitä, kuinka asiaa paraiten ajettaisiin, ja mikä suuri yleisesti tunnettu nimi olisi aluksi voitettava asian puolelle, mainitsi eräs läsnäoleva nuori nainen, että hän varmasti voisi päästä maailmankuulun ja yleisesti tunnetun historioitsijan Mommsenin puheille. Se oli aluksi mainio nimi. Jos hän ensimmäisenä kirjoittaisi nimensä adressin alle, saattaisi olla jokseenkin varma siitä, että muutkin Saksan ensirivin miehet kirjoittaisivat. Nuorta ehdottajaa pyydettiin hankkimaan suosituskirje, ja sitä odotellessa tapasin eräitä muita henkilöitä Berliinissä, jotka olivat osoittaneet harrastusta Suomea ja Suomen asiaa kohtaan.
Näitten joukossa oli myös tohtori Fritz Arnheim, joka oli osoittaunut Suomen lämpimäksi ystäväksi. Saatuaan kuulla vain ensimmäisen sanan aikeistamme hän kysyi, oliko aloite sama kuin erään englantilaisen naisen rouva Copelandin vihjaama. Kun tiedustelin mitä aloitetta hän tarkoitti, vastasi hän juuri äsken saaneensa kirjeen asiasta, joka oli esitetty Jenan professori Euckenille ja joka tähtäsi siihen, että koetettaisiin saada joukko Euroopassa tunnettuja oppineita eri maista yhdessä allekirjoittamaan lausunto Suomen hyväksi. Tämä lausunto julaistaisiin sitten Euroopan etevimmissä lehdissä ja saatettaisiin siten tsaarin tietoon. Siis samanlaatuinen aloite kuin sekin, johon me olimme ryhtyneet, mutta rajoitetumpi ja näyttämöasetukseltaan asetettu paljon vähemmän huomiota herättäväksi. Me tahdoimme mikäli mahdollista saada lausunnon tai vetoomuksen tsaarin oikeudentuntoon toimitetuksi ja esitetyksi tavallaan loistavasti, henkilökohtaisesti lähetystön kautta, joka omastakin puolestaan voisi vaikuttaa asiaan — niin pitkälle olimme jo päässeet suunnitelmissamme ja päätimme sen vuoksi koettaa onneamme, ensi sijassa Mommsenin luona, jolle esittelykirjelmä jo oli saatu.
Me lähdimme siis matkaan, nuori nainen, neiti Lindberg, nyttemmin jo vainaja hänkin, ja minä, professori ja salaneuvos Mommsenin luo. Mainehikas mies otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan, mutta vaikutti alussa kaikkea muuta kun halukkaalta ryhtymään asiaan. "Was wollen Sie denn eigentlich mit so einer Professorsdemonstration?" kysyi hän, kun neiti Lindberg oli selittänyt syyn miksi olimme rohjenneet vaivata häntä. Hänhän ensikädessä esitteli asiaa ja siksi olin jättänyt hänen tehtäväkseen jään murtamisen. Mutta nyt hän loi minuun silmäyksen, jota ei juuri voinut väärin käsittää ja sen vuoksi vastasin minä kysymykseen: "Wir wollen versuchen den Tsaren zum Nachdenken zu bringen." "Wissen Sie denn auch ob der Kerl überhaupt denken kann?" kuului hänen seuraava, melkoisen halveksivalla äänellä tehty kysymyksensä.