Minä vastasin että sitä emme tosin tienneet, mutta halusimme tällä tavalla sitä koettaa, kun kaikki, mitä tähän saakka olimme tehneet, ei ollut johtanut mihinkään tulokseen.
"Ja, was haben Sie eigentlich getan?" keskeytti minut Mommsen — "erzählen Sie mir bitte etwas davon". Aloin kertoa, senaatin esityksestä, eduskunnan puhemiehen turhasta matkasta Pietariin, suuresta lähetystöstä, joka turhaan oli yrittänyt saada jättää kansanadressin — "Davon habe ich gehört, bitte erzählen Sie mir etwas näheres darüber" puuttui puheeseen Mommsen, mielenkiinto ilmeisesti hereillä. Minä kuvasin miten viisisataa talonpoikaa maan joka osasta, aina napapiirin tuolta puolen, saapui Helsinkiin, kuvasin heidän innostustaan ja lujaa luottamustaan siihen, että tsaari kuulisi heitä, heidän lähtönsä Helsingistä, kun kymmenet tuhannet ihmiset saattoivat heitä asemalle, ja lisäsin joukon pikku piirteitä heidän oleskelustaan Pietarissa, jotka valaisivat sitä korkeata ja uhrautuvaista tunnelmaa, mikä elähytti näitä yksinkertaisia miehiä. Niin pitkälle olin päässyt, kun Mommsen jälleen keskeytti minut. Hän löi kämmenpohjallaan sääreensä ja huudahti: "Ja ich unterschreibe die Adresse, und falls es Ihnen nützlich sein kann, so sagen Sie einem jeden der es hören will, dass der alte Mommsen unterschreiben wird!"
Hetken kuluttua sanoimme hyvästit ja poistuimme, sisäisesti tyytyväisinä ensimmäisen menestyksemme johdosta, joka ennusti mitä parhainta jatkoa. Emmekä suinkaan laiminlyöneet käyttää Mommsenin nimeä käydessämme tämän tai tuon etevän henkilön luona. Mutta jo samana iltana sain Suomesta jälkeeni lähetetyn sähkösanoman, joka kehoitti minua pikimmiten tulemaan Lontooseen. Ja sähköteitse Berliinistä tehtyyn kyselyyn tuli vastaus että oli kysymys aloitteesta, josta voisi mahdollisesti jotain tehdä. Lontoossa asustivat siihen aikaan muiden maanmiestemme joukossa professori Westermarck, joka jo oli saavuttanut mainetta Englannissa, silloinen dosentti Yrjö Hirn ja professori Julio Reuter, joka oli minulle sähköttänyt.
Aikomukseni oli oikeastaan ollut Berliinistä lähteä Hollantiin, missä mielenkiinto Suomen tapahtumiin, päättäen ylempänä mainitusta kirjeestä, näytti olevan melkoisen yleinen. Berliinissä olivat toiveet huomattavasti nousseet sen menestyksen jälkeen minkä olimme saavuttaneet Mommsenin luona ja se vastakaiku minkä asia oli herättänyt toisissa, joita oli suunnitelman johdosta puhuteltu, näytti meistä melkein takaavan asian menestyksen, eritoten kun mielenosoitus Suomen hyväksi selvästi oli niin sanoaksemme ilmassa, kuten sähkösanoma Lontoosta osoitti. Matkustin sen vuoksi suoraan Englantiin jättäen enemmät valmistelevat toimenpiteet Berliinissä siellä oleville suomalaisille. Lontoossa ottivat minut vastaan kolme jo mainittua maanmiestäni, joille oli sähköttämällä ilmoitettu tulostani, rautatieasemalla, josta me yhdessä lähdimme erääseen hotelliin. Ja siellä keskusteltiin eri ehdotuksista klo 2:een yöllä. Väitteet minun ehdotustani vastaan eivät koskeneet niinkään itse ehdotusta vaan enemmänkin sen toteuttamismahdollisuuksia, mutta kun olimme pohtineet asiaa kaikilta mahdollisilta näkökohdilta, yhtyivät kaikki siihen, että se ylväimpänä ja parhaimpana oli toteuttamisyrityksen arvoinen. Sitä vastoin ei pidetty mahdollisena ajatusta saattaa Suomen asia syksyllä kokoontuvan rauhankonferenssin harkittavaksi.
Lähipäivät kuluivat eri tahoille tehtäviin kyselyihin, miten asiaan suhtauduttaisiin, ja kaikkialta saimme mitä suurinta kannustusta, aivan erikoisesti mr F. L. Gilmourilta, joka silloin kuten myöhemminkin aina on osoittanut hyvin lämmintä mielenkiintoa Suomen asiaan ja on alati ollut valmis auttamaan sekä neuvoilla että teoilla. Ajatus ehdotetun kaltaisesta kulttuurin adressista miellytti ilmeisesti ja täydellistyi vähitellen. Katsoen siihen että se jätettäisiin hallitsevalle monarkille, päätettiin m.m. että ainoastaan aitoa pergamenttia käytettäisiin allekirjoituksia varten ja että koetettaisiin ensimmäinen lehti adressiteksteineen, jonka päättäminen jätettiin allekirjoittajien tehtäväksi kussakin maassa, saada mahdollisimman hyvin koristelluksi.
Kesken kaikkien näiden puuhien saimme muuta tekemistä eräästä aikakauskirjasta, jonka oli perustanut herra Borgström ja jota varten hän oli saanut avustuksia Suomesta. Avustukset alistettiin arvosteltaviksemme ja havaittiin yksimielisesti mahdottomiksi, ainakin esikoisnumeroon, joskin sittemmin jokunen niistä voitaisiin käyttää. Ei ollut muuta tehtävää kuin itse kirjoittaa ensi numero kun aikakauslehti, jonka nimi oli oleva "Finland", jo oli sanomalehdissä ilmoitettu pian ilmestyväksi. Westermarck, Reuter ja minä otimme tehtävän suorittaaksemme ja meidän onnistui todellakin viikkoa lyhemmässä ajassa saada aikaan ensimmäinen numero. Meistä kolmesta minä, jolla oli vähimmin muuta tekemistä, sain suurimman taakan osalleni ja kirjoitin kolme niistä kuudesta tai seitsemästä artikkelista jotka numero sisälsi. Yksi kappale lähetettiin silloiselle Walesin prinssille, sittemmin kuningas Edward, joka sihteerinsä kautta kohteliaalla kirjeellä tunnusti vastaanottaneensa sen.
Tällä välin olivat kuitenkin adressin valmistelut joutuneet niin pitkälle, että me suurella varmuudella saatoimme otaksua sen syntyvän. Sen vuoksi lähetimme Helsingissä olevalle komitealle, jonka puheenjohtajana toimi senaattori Leo Mechelin ja jonka tuli johtaa vastustustyötä, kirjelmän, jossa teimme selkoa itse yrityksistä sekä siitä mitä siihen saakka olimme toimittaneet ja toiveistamme sen onnistumisesta. Vastaus kirjelmään oli perinpohjainen yllätys.
Se tuli sähköteitse, pikaviestinä, joka sisälsi kokonaista 80 sanaa, vaikka siinä ei ollut muuta kuin perusteltu kehoitus meille jättää sikseen koko yritys, joka oli liian suurisuuntainen ja sitä paitsi sisälsi arvaamattoman laajakantoisia poliittisia vaaroja. Me olimme suurimmassa määrässä hämmästyneitä emmekä lisäksi aivan vähän katkeroituneita. Että senaattori Mechelin oli luonteeltaan varovainen, sen kyllä tiesimme — hänen esiintymisensä helmikuun manifestia julkaistaessa tunsimme kaikki, mutta että tämä ominaisuus veisi hänet niin pitkälle, sitä ei kuitenkaan kukaan meistä ollut voinut edellyttää. Että sähkösanoma oli hänen suunnittelemansa ja kirjoittamansa, joko komitean suostumuksella tai ilman, sitä emme lainkaan epäilleet istuessamme siinä mykkinä hämmästyksestä.
Westermarck oli ensimmäinen joka sai sanat suuhunsa. "Me sähkötämme aivan yksinkertaisesti vastaukseksi että me jatkamme ja annamme herralle pirua", ehdotti hän. Niin, tarkoin ajatellen oli hänen ehdotuksensa huomattavasti repäisevämpi, mutta se ei sovellu painettavaksi. Reuterilla eikä minulla ei ollut mitään sisäistä ajatusta vastaan, mutta neuvoimme lieventämään muotoa. Ja niinpä laadimme sähkösanoman, joka sisälsi seitsemänkymmentä sanaa, mutta jonka tarkoituksen olisi hyvin voinut ilmaista ensimmäisen ehdotuksen osoittamalla tavalla. Mitään vastausta siihen ei tullut. Varsin lyhyessä ajassa saimme yrityksen käyntiin Lontoossa, jossa kaikki joiden puoleen käännyimme, osoittivat harrastusta asiaan ja lupasivat allekirjoituksensa. Ja sen lisäksi otti Westermarck yksin hankkiakseen niitä Italiasta, jossa hänellä oli useita tuttavia etevien tiedemiesten keskuudessa. Hirnin oli matkustettava kotiin Suomeen, minkä vuoksi enemmät neuvottelut ja toimenpiteet Englannissa jätettiin Reuterin huoleksi. Minä lähdin Hollantiin, Belgiaan ja Ranskaan koettaakseni näissäkin maissa aikaansaada jotain samankaltaista.
Kaikkialla kohtasi minua mitä suurin harrastus, Hollannissa ilmeinen innostus. Jo itse ajatus, että kulttuurin etevimmät edustajat vain tässä ominaisuudessaan kääntyisivät erään tämän maailman mahtavimman puoleen ja vaatisivat kuulemista, oli uusi ja herätti sellaisenaan vastakaikua jokaisessa. Hollannissa ottivat yleensä yliopistojen rehtorit kukin tahollaan huolekseen tunnetuiden henkilöiden allekirjoitusten kokoamisen ja vakuuttivat minulle myötätuntonsa asian suhteen. Ainoastaan yksi heistä kehoitti kääntymään vararehtorin puoleen selittäen, ettei hän edes ehdotetussa muodossa halunnut olla missään tekemisissä monarkin kanssa, joka oli tehnyt aloitteen yleisen suurvaltakonferenssin pitämisestä armeijain miesluvun pienentämiseksi samalla kertaa kuin hän rikkoi juhlalliset lupauksensa tai oikeammin valansa kansalle, joka aina oli ollut lojaali, saadakseen muutamia tuhansia sotilaita niiden lisäksi jotka hänellä jo oli. Muuten hän oli valmis tekemään voitavansa edistääkseen yritystä. Professori Van der Vlugt selitti olevansa valmis suunnitellun lähetystön jäsenenä jättämään adressit tsaarille.