Ei ole milloinkaan saatu selville, miten itse asiassa oli laita Asevin suunnitelman toimeenpanna murhayritys Tsarskoje Selossa. Provokatsiooniksi leimaa sen se seikka, että sen alkuunpanija juuri hiljan oli ollut vangittuna ja oli häneltä silloin vaadittu lupaus "työskennellä" tarmokkaammin, lupaus, jonka hän oli täyttänyt mitä verisimmällä tavalla lähettämällä nuorimpia puoluetovereitaan toisen toisensa jälkeen Siperiaan tai — useimmissa tapauksissa — hirteen. Voi varsin hyvin ajatella, että suunnitelman kautta aiottiin todistaa suomalaistenkin osuus kukoistavaan terrorismiin kaikkine korkeiden viranomaisten taholta tulevine kostotoimenpiteineen. Mutta toiselta puolen ei myöskään ole aivan mahdotonta, että Asev päällystönsä ahdistamana oli siinä määrin menettänyt harkintakykynsä, että hän todella odotti jotain tuosta melkoisen päättömästä suunnitelmasta — joka lopulta saattoi myös olla laadittu hänen päällystönsä suostumuksella. Sillä vielä yhden murhayrityksen tsaaria vastaan ehti Asev järjestää ennenkuin hänet paljastettiin, yrityksen, joka tosin kyllä epäonnistui, mutta Asevilla ei ollut mitään osuutta epäonnistumiseen eikä siitä ollut mitään seurauksia niille, jotka olivat siihen sekaantuneet.
Sillä kertaa oli ohrana epäilemättä murhayrityksen takana, sillä muuten ei ole ajateltavissa, että Asev, sen uskottu asiamies, olisi rohjennut puuttua sen järjestelemiseen niin läheisesti kuin hän teki. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Englannin kuningas Edward oli viimeisellä käynnillään Venäjällä, Tallinnan redillä, jossa todennäköisesti sopimus Saksan saartamisesta tehtiin. Siellä oli murhayritys määrä toimeenpanna ja sitä tarkoitusta varten oli Asev antanut valmistaa vedenpitävästä kankaasta liivit, jotka suorastaan sisustettiin räjähdysgelatiinilla. Nämä liivit oli väkivallantekijän puettava ylleen ja kun tsaari katselmuksen aikana sivuuttaisi hänet, oli hänen räjähdytettävä gelatiini räjähdyslaitteen avulla, joka saatiin käyntiin painamalla erästä nappia vaatekappaleessa — kaikki kätkettynä laajan matruusitakin alle.
Kaikki kävikin toivomusten ja laskelmien mukaan — paitsi itse räjähdys. Tsaari tulikin laivalle, kulki pitkin rintamaan asettuneita matruusirivejä ja sivuutti silloin parin askeleen päässä valitun väkivallantekijän, joka oli täysin tietoinen siitä, että hän itse samalla kertaa murskautuisi. Mutta pamausta ei kuulunut. Yrityksen toimeenpanija ei ollut voinut, kuten hän heti tiedoitti niille, jotka olivat hänet toimeen varustaneet, suorittaa loppuun ottamaansa osaa. Hän oli ratkaisevalla hetkellä tuntenut itsensä kuin halvautuneeksi eikä ollut mitenkään voinut suorittaa sitä liikettä, joka olisi ollut välttämätön.
Siihen asia jäi. Mitään tutkimuksia ei toimeenpantu, ketään ei vangittu. Koko murhayritys jäi hämärän peittoon. On edelleenkin avoinna kysymys, tapahtuiko tämäkin yritys ohranan suostumuksella, sen toimesta, kuten murhayritykset Plehweä, suuriruhtinas Sergeitä j.n.e. vastaan tai oliko Asev itsestään sen suunnitellut, mikä myöskään ei ole mahdotonta. Ainakin eräs niistä murhayrityssuunnitelmista, joita hän puuhaili ja josta hän puhui Helsingissäkin, suunnitelma räjähdyttää ilmaan ohranan päämaja Pietarissa, jossa sen arkistoa säilytettiin, ei varmastikaan ollut ohranasta itsestään lähtöisin, vaan oli kyllä Asevin yksityisiä tuumia. Eihän voinut tietää miten olosuhteet tulisivat kehittymään ja hänelle persoonallisesti olisi kyllä ollut parasta ja varminta, jos koko arkisto, joka kaiketi sisälsi melkoisesti hänenkin osaansa koskevia asiakirjoja, olisi muuttunut savuksi.
Kauan ei kuitenkaan kulunut kun Burtseff, eräs vallankumouksellisen liikkeen omituisimpia olioita, paljasti hänet, senjälkeen kun eräs aikaisempi, Aseffia vastaan tehty ilmianto liian järjettömänä, kun oli kysymys taistelujärjestön päälliköstä, joka oli järjestänyt kaikki suuret murhayritykset viime aikoina, oli liitetty asiakirjoihin. Seikka, joka kai osaltaan vaikutti, ettei mihinkään ryhdytty tämän ilmiannon johdosta, oli se, että se oli nimetön, mutta se ei kernaasti voinut olla muuta, koskapa sen tekijä oli mies, jolla itsellään oli verrattain huomattava paikka ohranassa, paikka, jota hän ei vielä ollut valmis jättämään.
Salainen ilmiantaja oli santarmiupseeri Menshikov, joka nuoruudestaan saakka oli palvellut santarmistossa, ensin tavallisena urkkijana, sitten vähitellen yhä uskotumpana asiamiehenä, kunnes hän ohranan perustettua — Aleksanteri II:sen murhan jälkeen — oli astunut sen palvelukseen ja kohonnut sen Suomen osaston päälliköksi. Syy, miksi hän oli kääntynyt entisiä päämiehiään vastaan, on edelleenkin hämärän peitossa, mutta tosiasia on, että hän oli siten tehnyt alussa mitä suurimmassa salaisuudessa, sittemmin, asetuttuaan ulkomaisella kamaralla täydelliseen varmuuteen, täysin avoimesti ja vähimmälläkään tavalla pidättymättä niistä palveluksista, jotka hän ohranan tuntijana saattoi tehdä.
Hänen salainen ilmiantonsa ei, kuten sanottu, johtanut mihinkään tuloksiin, se ei aiheuttanut edes pintapuolisinta tutkimusta, vaan liitettiin aivan yksinkertaisesti asiakirjoihin, niin vuorenluja oli luottamus Aseviin, niin järjettömältä tuntui edes epäilläkään häntä kaksinaamaisuudesta. Burtsev sai etsiä ja julkaista ratkaisevat todistukset ja siinä toimi hän niin tavattoman rohkeasti, että se suorastaan hipoi tuhmanrohkeutta — ellei nimittäin hyväksy Saksan valtiollisissa poliisipiireissä vallalla olevaa, minulle ilmaistua vakaumusta, että Burtsevkin oli suhteissa ohranaan.
Tämä joka tapauksessa selittäisi, miten hän saattoi matkustaa Pietariin tapaamaan siellä Lopuhinia, salaisen poliisin entistä päällikköä, ja häneltä melkein vaatia myönteisen vastauksen, että Asev todella oli ohranan palveluksessa urkkijaprovokaattorina ja oli ollut jo monta vuotta, itse asiassa aina koulunpenkiltä asti, jolloin hän jo oli ilmiantanut tovereitaan valtiollisista vehkeilyistä. Tämän myönnytyksen kera palasi Burtsev Pariisiin, jossa hän teki suoranaisen ilmiannon Asevia vastaan. Mutta niin suuri oli luottamus, jota tämä nautti, että puolueen keskuskomiteassa vielä oli sellaisia, jotka olivat sitä mieltä, että ilmiannon kohtaloksi oli omiaan sama kuin edellisenkin, nimettömän. Tällä kertaa eivät kuitenkaan Asevin sokeat ihailijat saaneet riittävästi kannatusta. Eräs keskuskomitean jäsen, sen ohessa toimeenpanevan komitean rohkein ja ovelin jäsen, joka oli ottanut osaa useimpiin suuriin murhayrityksiin, mutta aina oli päässyt pakoon ehjin nahoin, Savinkov — sittemmin Kerenskin hallituskaudella Venäjän sotaministeri — matkusti Lontooseen, jossa Lopuhin silloin oleskeli ja sai häneltä varmennuksen Burtsevin ilmiantoon. Lopuhinhan itse oli ollut poliisiministeri, mutta oli siitä huolimatta kunniallinen mies, joka ei hyväksynyt ohranan olemassaoloa vapaana, salaisena poliisivoimana ja jonka sanoja sen vuoksi ei voitu epäillä.
Mutta sittenkään eivät keskuskomitean jäsenet voineet päästä yksimielisyyteen toiminnasta. Asevin ihailijoiden onnistui saada päätetyksi, että hänelle annettaisiin tilaisuus selvittää asiansa ja se hänelle annettiinkin — hän oli myös saapunut Pariisiin — ja sitä varten hän sai kaksikymmentäneljä tuntia. Kuten ennakolta saattoi odottaa, käytti hän myönnettyä aikaa hyväkseen tehdäkseen itsensä näkymättömäksi ja paetakseen Pariisista. Hänen vaimonsa, joka myös oli Pariisissa ja joka ei vielä tiennyt mitä hän uskoisi miehensä syyllisyydestä, on sittemmin kertonut, että hän heti kun hänelle oli ilmoitettu keskuskomitean uhkavaatimus, oli lähtenyt ulos ja kun ei ainoatakaan kaukojunaa enää sinä yönä lähtenyt, oli hän vaeltanut pitkin katuja koko yön alituisesti peläten jonkun niistä, jotka hän halpamaisella tavalla oli pettänyt, sukeltavan esiin ja vaativan kostoa, kunnes hän vihdoin ensimmäisellä aamujunalla oli saanut tilaisuuden matkustaa Saksaan päin.