Vangitseminen ja sitä seurannut Wetterhoffin karkoitus "epäiltynä maanpetoksesta" tuotti kuitenkin eräitä jälkiseurauksia. Nuoremmat valtuuskunnan jäsenet Tukholmassa ja heidän kerallaan toiset siellä olevat nuoret suomalaiset päättivät laatia vastalausekirjelmän, jossa parooni Bonsdorffin toimenpiteitä valtuuskunnassa lueteltiin ja arvosteltiin ja lähettää tämän kirjelmän Helsingin komitealle. Minultakin kysyttiin halusinko osaltani panna vastalauseeni, ja sen tein kernaasti, sillä Wetterhoffin vainoaminen, joka kaikissa tapauksissa, oltakoon hänen siveellisistä ominaisuuksistaan mitä mieltä tahansa, Suomen asiassa oli esiintynyt kaikin puolin arvokkaasti ja saavuttanut tuloksia, joita tuskin kukaan muu olisi voinut saavuttaa, oli kuohuttanut minua mitä suurimmassa määrässä.
Vastalause laadittiin yhtä loisteliaalla kuin maltillisella tavalla, mutta viime hetkessä ilmeni arveluja vastaanottajan suhteen. Oli alunperin ajateltu lähettää se keskuskomitealle Helsinkiin, mutta tätä pidettiin nyt epälojaalisena Tukholman valtuuskunnan puheenjohtajaa kohtaan ja sen, joka puolusti lojaliteettinäkökantaa, oli onnistunut istuttaa arvelunsa toisiinkin allekirjoittajiin.
Kun ne esitettiin minulle, huomautin kylläkin, että koko vastalause arvattavasti tulisi olemaan turhaa touhua, sillä Tukholman valtuuskunnan puheenjohtaja, jota vastaan se oli tähdätty, saattoi ja uskottavimmin jättäisikin ilmoittamatta siitä kotona oleville.
Mutta kun muut allekirjoittajat, vakaasti ja yksimielisesti pysyivät mielipiteessään, kirjoitin minäkin nimeni asiakirjaan, jonka kävikin kuten olin aavistanut. Se ei johtanut mihinkään tuloksiin eikä aiheuttanut mitään muutoksia valtuuskunnan asioihin. Se jatkoi olemassaoloaan, mutta vietti yhä kituvampaa elämää, kuta selvemmäksi kävi, että sen tai oikeammin puheenjohtajan ei ollut onnistunut hankkia Berliiniin mitään, joka olisi ollut tyydyttävänä vastikkeena lakkautetulle valtiolliselle toimistolle.
Niin puhkesi Venäjän vallankumous, aikaisemmin kuin kukaan asiaan perehtymätön olisi voinut uskoa. Tsaarivalta lakaistiin pois ennen pitkää, kansa otti vallan omiin käsiinsä, toinen lörpöttelijä toisensa jälkeen kiipesi kaiken johtajaksi, mutta ei voinut kauan säilyttää vaikutusvaltaansa. Lopuksi tuli Uljanov-Lenin ja hänen kanssaan Suomen punakapina, jonka aikana jatkuvasti oleskelin Tukholmassa innokkaana mutta toimettomana taistelun katselijana. Tosin tunsin useammin kuin kerran houkutusta matkustaa kotiin päästäkseni mukaan millä tavalla tahansa, mutta tietoisuus siitä, että olin liian vanha, että olin loppuun palvellut ja kulunut, asettui aina estävänä eteen. Vasta kun taistelu jo aikoja sitten oli lopussa, palasin Suomeen ja askartelen nykyään melkein vain muistojeni parissa, jotka tosin ovat kylläkin vaihtelevia, mutta joka tapauksessa melkoisen heikosti korvaavat sitä toimekasta ja vaiherikasta elämää, joka varhemmin on ollut osanani.