Joku aika sitten hän oli saanut puolelleen myöskin pataljoonan komentajan, majuri Bayerin, joka piti Wetterhoffia epämiellyttävänä vastustajanaan ja kilpailijanaan suurimmasta vaikutusvallasta pataljoonaa koskevissa kysymyksissä. Hän oli ollut sen päällikkö aina pfadfinder-ajalta saakka ja oli mies, joka ei karttanut mitään keinoja siinä juonittelussa, jonka hän oli pannut käyntiin saadakseen sekä toimiston että sen päällikön täydelleen, vaikutusvaltansa alaisiksi. Lopulta onnistuivatkin temput. Wetterhoff asetettiin ensin sotilastoimiston tai toimiston sotilaallisen osaston saksalaisen päällikön, erään majurin, kreivi Schwerinin alaiseksi ja sen jälkeen hänet raukkamaisen verukkeen nojalla vangittiin ja vietiin Moabitin vankilaan Berliinissä. Veruke eli syyte tarkoitti yllytyksen harjoittamista pataljoonassa, mutta miten vähän siinä oli perää, selviää parhaiten siitä tosiasiasta, ettei Wetterhoffia edes tutkittu sen johdosta. Hän sai istua vankeudessa aivan yksinkertaisesti ja otettiin sittemmin, edelleenkin kuulustelutta, sotapalvelukseen, johon hän Saksan alamaisena oli velvollinen, ja lähetettiin länsirintamalle.

Hiukan ennen kuin tämä katastrofi tapahtui olin minä matkalla Lausanneen Sveitsiin, oleskellut pari päivää Berliinissä ja silloin tavannut myös Wetterhoffin saadakseni kuulla millä kannalla asiat olivat. Siitä kuitenkaan ei paljon puhuttu, sillä Wetterhoff oli sillä hetkellä liiaksi kiinni toisessa suunnitelmassa, jonka hyväksi hän jonkun aikaa oli työskennellyt. Oli saatava aikaan n.s. "Ostsee Ausschuss", eräänlainen puolivirallinen komitea, jonka ulkoministeriön suostumuksella ja sen ylimmän valvonnan alaisena oli otettava hoitaakseen niiden aikaisemmin Venäjän valtakuntaan kuuluneiden maiden asiat, jotka rajoittuivat Itämereen ja halusivat päästä eroon Venäjästä. Koko suunnitelman takana oli Mecklenburgin herttua Adolf Fredrik, jonka kuitenkaan ei itse ollut määrä liittyä komiteaan, mutta joka oli saanut pari ystäväänsä mukaan ja aktiivisesti avustamaan asiaa. Ruhtinas Löwenstein ja prinssi Ysenburg sekä tunnettu professori Schiemann ja Wetterhoff sihteerinä oli aiottu muodostamaan suunnitellun komitean hallituksen ja työskentelevät voimat.

Minut kutsuttiin tri Gummeruksen ja herra A. Fabritiuksen kera kokoukseen ruhtinas Löwensteinin ja professori Schiemannin kanssa, joiden kanssa komiteasuunnitelmasta keskusteltiin, vaikkakaan keskustelu ei päässyt vauhtiin, sillä me olimme aivan liian kiitollisia siitä mielenkiinnosta, jota komitean tuleva puheenjohtaja, ruhtinas Löwenstein ja sen toinen läsnäoleva jäsen osoittivat maatamme ja sen tulevaisuutta kohtaan tehdäksemme mitään vakavia vastaväitteitä. Yleensä olimme kyllä kaikki sitä mieltä, ettei sellaisesta komiteasta voinut olla muuta kuin hyötyä Suomen asialle ja olimmekin siis sydämestämme yksimieliset siitä, että suunnitelma olisi toteutettava.

Sveitsiin matkustin jo samana iltana yhdessä herra Sarion kanissa, jonka tohtori Gummeruksen ja minun keralla piti edustaa Suomea kongressissa, jonne matkustimme. Kongressi, joka oikeastaan pidettiin ranskalaisten aloitteesta, oli kai tarkoin katsoen tarkoitettu muille kansoille kuin niille, joita Venäjä oli sortanut — liittolaiselleen ei Ranska suinkaan tahtonut tuottaa minkäänlaista pulaa — mutta taitavan menettelyn kautta, jonka suorittivat parooni Rapp, joka jo varhemmin oli koettanut saattaa yhteen kaikki "reunavaltiot", jotka olivat oppositsionissa Venäjää vastaan, sekä liiton tai liigan sihteeri, eräs liettualainen, oli onnistuttu kokoamaan edustajia useimmista reunavaltioista, liigan johtajan saamatta aavistustakaan siitä mitä oli tekeillä.

Kun me matkan jälkeen, joka huolimatta par'aikaa käynnissä olevasta sodasta tapahtui häiriöittä, saavuimme Lausanneen, havaitsimme että oikeastaan kaupunki olikin kongressin isäntä ja että se oli ottanut huolekseen kaikki järjestelyt sitä varten. Kaikenlaisten sorrettujen kansallisuuksien edustajia oli siellä, suomalaisten ja baltilaisten, virolaisten ja liettualaisten, tatarilaisten ja georgialaisten, ukrainalaisten ja valkovenäläisten, juutalaisten ja armenialaisten, egyptiläisten ja baskien (Espanjasta), luxemburgilaisten ja turkestanilaisten ja luultavasti vielä muidenkin, joita nyt en muista. Me, Venäjän sortamat kansat, olimme ehdottomana enemmistönä, mikä antoi kongressille sen leiman, että se oli protesti Venäjää ja sen hallitusta, sen politiikkaa ja "yhtenäisyys"-pyrkimystä vastaan, joksi kaikkien kansallisten elonilmausten tukahduttamista sen rajapiirin sisäpuolella virallisesti nimitettiin.

Jokainen kansallisuus oli valinnut puhujansa, joka esityksessään ilmitoi ne kansojen keskuudessa liikkuvat tunteet, jotka eivät varhemmin olleet saaneet ilmetä, mutta joita nyt sodan aikana ei enää voitu tukahduttaa. Koko kongressi tuli yhdeksi ainoaksi syytökseksi Venäjää ja sen hallitusta vastaan, koko sitä järjestelmää vastaan, jota siellä sovellutettiin toisia kansoja ja itse isovenäläisiäkin kohtaan. Minä, joka olin valittu puhumaan suomalaisten puolesta, selvitin lyhykäisesti Suomen kärsimyksen historian alkaen Suomen yhdistämisestä tsaarivaltaan, eritoten viime vuosikymmenien aikana ja lopetin vakuuttamalla koko kansan nyt vaativan Suomen pääsemistä itsenäiseksi valtakunnaksi, riippumattomaksi sortaja-Venäjästä.

Niin entente-ystävällinen kuin kuulijakunta olikin, tervehdittiin puhetta kuitenkin yksimielisin kättentaputuksin ja Ranskankin edustaja kongressissa — mitä hänellä ja eräällä suurisuisella amerikkalaisella siellä oli tekemistä, sitä emme oikein tienneet — tuli istunnon jälkeen luokseni, esittäytyi ja kiitti minua puheesta, jonka hän sanoi vaikuttaneen sekä häneen että kaikkiin muihinkin. Myöskin amerikkalainen tuli ja saatuaan kysymykseensä ymmärsinkö englantia — itse hän ei puhunut muuta kieltä — vastauksen, että puhuin sekä englantia että amerikkaa, jota sivumennen sanoen ei kukaan keskinkertaistyyppinen amerikkalainen mielellään kuule sanottavan, alkoi hän lausua kohteliaisuuksia, jotka kuitenkin keskeytin lähtemällä tieheni. Mies oli pitäessään puhettaan suututtanut minua röyhkeällä sävyllään ja ylimielisellä esiintymisellään, joten olin varsin mielissäni saadessani hänet nolatuksi.

Kongressi kuitenkin jatkui ja päättyi kaikessa sovussa, vaikkakin happamista ilmeistä saattoi päätellä, ettei se ollut sujunut järjestäjiä tyydyttävällä tavalla. Vielä selvemmin huomattiin tämä siitä seikasta, että Lausannen kaupunki peruutti, kuten luultiin, ne juhlakemut, jotka oli aiottu pitää osanottajille.

Niistä ei tullut mitään, vaan sai kongressi päättyä hiljaisesti. Paluumatkalla oleskelin uudelleen muutamia päiviä Berliinissä ja tapasin siellä sekä parooni Bonsdorffin että useita muita Tukholman valtuuskunnan jäseniä, jotka olivat tulleet sinne valtuuskunnan puheenjohtajan tietämättä Wetterhoffin kutsusta pidettävässä valtuuskunnan kokouksessa taivuttaakseen Bonsdorffin siihen, että tämä antaisi valtuuskunnan laatia lausunnon Wetterhoffin asemasta Suomen asian edustajana. Lausuntoa oli pyytänyt ulkoministeriö ja se saatiinkin aikaan pääasiassa siksi, että asia tuli Bonsdorffille yllätyksenä eikä hän kyennyt puolustautumaan valtuuskunnan valtavaa enemmistöä vastaan.

Tähän eivät kuitenkaan rettelöt valtuuskunnassa suinkaan loppuneet. Päinvastoin vaikutti siltä kuin ne olisivat saavuttaneet entistä suuremman kiivauden, vaikkakin nyt toimittiin enemmän hiljaisuudessa. Lopulta ne saavuttivat kuitenkin huippukohtansa Wetterhoffin vangitsemisessa majuri Bayerin toimesta, jolla kauan oli ollut kaunaa vangittua kohtaan. Valtiollinen toimisto Berliinissä oli vihdoinkin hajoitettu tai oikeammin sanoen painettu sotilaallisen toimiston päällikön, kreivi Schwerinin alaiseksi, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään valtiollisesta toiminnasta, vaan piti 27:ttä jääkäripataljoonaa ilman muuta ulkomaalaisten muodostamana preussilaisena joukkoyksilönä.