Kun vielä toinen suuri tehdas oli pantu käyntiin kosken vastapäisellä rannalla, kasvoi kylä vauhdilla, joka ainoastaan Ameriikassa on mahdollista. Pari aikaisimmista uudistalojen omistajista oli jo myynyt tiluksensa hyvästä hinnasta keinottelijoille, jotka olivat jakaneet ne rakennustonteiksi ja voittaneet aimo rahat kaupassaan. Jokivarrelle alkoi kasvaa oikea kaupunki ja maan arvo siinä oli yhä nousemassa.
Ainoa, joka ei mitenkään taipunut myymään maatansa, oli Taavetti Anttila. Lehtiselle oli hän luovuttanut tilavan tontin aivan tehdasalueen vieressä ja koululle lahjoittanut toisen, vieläkin suuremman, mutta siihen saivat tyytyä.
— Ehkä tulee vielä sekin aika, että on pakosta myyminen, tuumiskeli hän. — Siihen mennessä ei maa minun hoidossani huonone.
Kukaan ei tiennyt, mitä hän oikeastaan tarkoitti "sillä ajalla, jolloin on pakosta myyminen." Ja ehk'ei hän sitä ihan varmaan tiennyt itsekään. Oli miten olikaan, mutta ei hän koskaan sanallakaan nureksinut niitä vähitellen lisääntyviä rahalähetyksiä, jotka menivät Bostoniin. Hänen tulolähteensä kasvoivat yhä menoista huolimatta, ja samoin hänen talletuksensa kaupungin uudessa pankissa.
Paitsi Kalle Lehtistä, ei hän pitänyt lukua kenenkään muun seurasta kuin opettajattaren, joka itsekin silloin tällöin oli kirjevaihdossa Katien kanssa, ja aina oli sangen kerkeä kuulemaan Bostonin uutisia. Hänen avullaan tuli Taavetti vähitellen myös niin paljon taitavammaksi englanninkielessä, että hän omin päin sai melkein täyden selon kirjeitten sisällöstä, joita "Uncle Davelle" tuli Katieltä sekä säännöllisesti että usein.
Mutta ei hän siltä suinkaan heittänyt sitä tapaansa, että luetti ja käännätti Lehtisellä kirjeet. Päinvastoin tuli pian tavaksi, että he luettuaan ensin kirjeet itse menivät yhdessä opettajattaren luo antamaan vielä hänellekin osansa niistä. Ja silloin viipyivät he usein koko illan hänen luonaan.
Aluksi oli Taavetti jäykkä ja ujosteleva hänen seurassaan. Hän oli kuin olikin "herrasväkeä", vaikka tekikin työtä elatuksekseen, niinkuin muutkin kyläläiset. Ja vaikka Taavettikin jo oli vanha ameriikkalainen, ei hänen sentään ollut onnistunut voittaa itsessään jonkunlaista vastenmielistä alemmuuden tunnetta sellaisessa seurassa. Mutta kun hän näki Kalle Lehtisen erinomaisen vapaan esiintymisen, vaikka sekin kyllä kohteli opettajatarta huomattavalla kunnioituksella, alkoi Taavetti vähitellen mukautua seuraan.
Opettajatar puolestaan piti heitä vallan samanarvoisina kuin herrojakin, tehtaitten virkamiehiä, joita silloin tällöin myös pistäytyi hänen luonaan vieraisilla. Molempia suomalaisia pidettiin heidän itsensä tietämättä uuden kaupungin kunnollisimpina miehinä, niinä, jotka sille oikeastaan olivat perustuksen erämaahan laskeneet, hyödyksi sekä itselleen että muille. Ja sellaisille miehille annetaan arvoa, varsinkin silloin, kun he itse eivät vaadi sitä muilta.
Mutta vähitellen alkoi Taavetissa herätä kaikellaisia omituisia ajatuksia siitä innosta, millä Kalle Lehtinen sekä sopivalla että sopimattomalla ajalla kiskoi häntä mukaansa koululle.
Kun ei miehellä vaan olisi muita metkuja! Mutta eihän se olisi mahdollista. Opettajatar oli kyllä hyvin ystävällinen ja näytti oikein iloiselta aina, kun he tulivat, mutta oli se sittenkin liiaksi paljon ylempänä Kallea.