Taavetti kyllä ei itkenyt, se ei ollut hänen tapaistaan. Mutta hänelle tuli niin omituisen paksu tunne kurkkuun, jotain, jota hän ei voinut nielasta alas, että hänen äänensä oli painuksissa, kun hän jokihöyryn kadottua näkyvistä kääntyi Lehtisen puoleen.
— Siellä se nyt menee, sanoi hän hiljaa. — Miltähän maailma näyttää, kun se takaisin palaa? — palanneeko ollenkaan.
— Kyllä hän palajaa, lohdutti Kalle Lehtinen — mutta ikävä häntä tulee.
Taavetti Anttilan kohtalo.
Katieta tulikin ikävämpi kuin Taavettikaan oli luullut. Mutta hänestä sitä ei huomannut muuten kuin että hän muuttui vielä entistäänkin harvapuheisemmaksi. Hän teki itse ankaraa työtä aamusta iltaan, niinkuin ennenkin, vaikka kyllä olisi voinut muilla teettää raskaimmat työt, kun talo oli varsin kukoistavassa kunnossa ja antoi tuloa paljon ylitse hänen yksinkertaisten elämäntarpeittensa. Sittenkin jäi menopuoli pienemmäksi, vaikka Katien olo Bostonissa oli alkanut vetää koko runsaasti rahaa.
Ainoana ilona, mitä hänellä nyt enää oli, olivat Katien kirjeet, mutta se ilo olikin niin suuri, että hän kernaasti olisi raatanut vielä puolta enemmän, jos se olisi ollut tarpeellista, tytön menojen täyttämiseksi. Eikä hän sitäkään iloa sentään voinut nauttia jakamattomana. Hän oli vielä siksi heikko englanninkielessä, että piti ottaa Lehtinen apuun saadakseen täyttä selkoa tytön kirjeistä.
Ei hän sitä sentään tunnustanut tällekään, vaan koetti aina itse ensiksi tavailla kirjeen lävitse. Kun kirje oli päivällä tullut, meni hän vasta illalla Lehtisen puolelle antaakseen sen hänenkin luettavakseen.
— Ehkä sinä luet sen ääneen, sanoi hän joka kerralla. — Minä olen kyllä sen lukenut, mutta kuuntelen sitä kernaasti vieläkin kerran.
Ja kun Kalle Lehtinen varsin hyvin tiesi, mistä kohden iho oli arka, käänsi hän kirjeet suorastaan suomeksi niin hyvin kuin taisi.
— On niinkuin olisi hauskempaa kuulla niitä omalla kielellä, huomautti Taavetti vaan, käyttäen aina ihan säännöllisesti samoja sanoja. Eikä kumpikaan heistä edes ajatuksissaan myhähtänyt sille asialle.