Mutta sen sijaan, että jouduttaisi kulkuaan syvässä lumessa, seisottuu Tuomas Anttila hengähtämään hiukan ja lähemmin tarkastamaan sitä savupiippua, joka nousee näkyviin mäenrinteestä vasemmalta. Se se on, joka herätti hänessä luulon, että hän on saapunut johonkuhun taloon, sillä mitään muuta jälkeä ihmisistä tai inhimillisestä työstä ei ole huomattavissa.
— Kyllähän tässä maassa on monenmoisia taloja, huomautti Anttilan seuralainen, jääden hänkin samalla katselemaan savutorvea, joka on hyvin yksinkertaisesti kyhätty neljästä laudanpätkästä. — Mutta jos tuo on talo, niin ei siinä ainakaan ketään asu. Kyllä niillä olisi tuli tällaisessa pakkasessa.
— Saattaa olla, myöntää Tuomas ja lähtee savupiippua kohden, — mutta voimmehan siellä toki maata yön. On siellä ainakin parempi kuin hangessa.
Toinen, joka on Anttilan poika, seuraa perästä mitään puhumatta. Hänestä on aivan yhdentekevää, missä he saavat katon päänsä päälle ja onpa yhdentekevää, saavatko ollenkaan. Siihen määrin on hän jo kyllästynyt Ameriikkaan, vaikka on vasta kulunut pari kuukautta siitä, kun hän isänsä lähettämällä vapaapiletillä saapui sinne.
Mutta isä — Tuomas Anttila — oli jo kaksi vuotta työskennellyt kultamaassa. Vaan ei hän ollut onnistunut tekemään sen isompia säästöjä kuin että juuri parahiksi sai ostetuksi piletin pojalleen, jonka hän kotoa lähteissään oli jättänyt melkein oman onnensa nojaan. Ja nyt oli tullut huonot ajat Ameriikkaankin.
Poika oli tuskin ehtinyt Nebraskaan, missä Tuomas Anttila oli työssä, kun työansio jo loppui. Yhtiö, joka oli ryhtynyt suureen viljelysyritykseen kastelujärjestelmällä, oli mennyt kumoon. Ja samalla olivat luonnollisesti myöskin menneet myttyyn kaikki toiveet oman farmin saamisesta tuolla viljelykselle avatulla alueella. He eivät olleet saaneet edes täyttä työpalkkaansakaan, eikä mitään muutakaan ansiota ollut toivottavissa niillä seuduilla, kun niin suuri joukko työmiehiä yhdellä kertaa oli jäänyt joutilaaksi. Heillä ei siis ollut muuta neuvoa kuin lähteä työn hakuun jossain muussa osassa maata. Aina Omahaan saakka oli yhtiö kulettanut ne, jotka tahtoivat lähteä itäänpäin, mutta siitä oli heidän jatkettava matkaa omin neuvoin.
Tuomas Anttila oli poikineen vaeltanut pitkin Iowan rajaa ja ollut työssä siellä täällä farmareilla, joilla viljanpuinti oli vielä kesken, tai jotka muuten olivat jääneet takapajulle syystöissään. Mutta ei siitäkään ollut mitään mainittavaa ansiota.
Siinä oli syy, miksi Tuomas lopulta oli päättänyt pyrkiä niin suoraa tietä kuin mahdollista ylös Minnesotaan, jossa hän kerran ennen oli talvisaikaan saanut tuottavaa metsätyötä. Ja poika oli tietysti lähtenyt mukaan. Hän oli alkanut saada kyllänsä siitä, että teki päivän työtä yhdessä farmissa, pari toisessa ja sillä välin vietti pari kolme päivää kurjilla maanteillä, jotka eivät olleet hituistakaan parempia kuin huonoimmat kylätiet kotona. Mutta niitäkin myöten oli kulkeminen hauskempaa kuin tämä polviaan myöten lumessa kahlaaminen, jota he nyt olivat tehneet koko pitkän päivän, näkemättä merkkiäkään teistä tai poluista.
Kolme päivää sitten olivat he aamulla lähteneet erään uudisasukkaan turvemajasta, missä olivat olleet yötä ja olivat saman päivän illalla saapuneet toiseen samallaiseen asuntoon, jonka sen omistaja oli jättänyt autioksi. Yöllä oli heidän siellä ollessa noussut lumimyrsky sellainen, ett'eivät he voineet ajatellakaan edemmäksi kulkemista, vaan oli heidän täytynyt pakosta viettää kokonainen vuorokausi tuossa kurjassa maakuopassa, jossa ei ollut edes polttopuita, millä olisivat lämmitelleet itseään.
Myrsky oli seuraavana yönä tyyntynyt, mutta raivotessaan oli se niin perinpohjin peittänyt kaikki tiet, että he nyt olivat eksyneet. Sillä sen mukaan mitä heille oli sanottu, olisi heidän pitänyt kaksi päivää kulettuaan tulla erääseen asuttuun uudiskylään, eikä enää mihinkään autioksi jätettyyn maaluolaan, niinkuin nyt oli tapahtunut. Ja myrskyä seuraava pakkanen kiristyi joka hetki, kun aurinkokin oli mennyt mailleen. Ei ollut siis ihme, jos sekä Tuomas Anttila että hänen poikansa Taavetti tunsivat mielensä masentumistaan masentuvan kahlatessaan pehmeän lumen läpi neljästä laudanpalasta kyhättyä savutorvea kohti.