Ensiksi koettivat he polkea lunta niin paljon, että olisivat päässeet ovelle. Mutta lunta oli siinä aivan liika paljon sillä tavalla sotkettavaksi, ja sen vuoksi ponnisteli Taavetti suurella vaivalla kinosten läpi ylös savupiipun juureen, koettaen reväistä irti laudanpaloja lapioiksi. Siinä toimessa ollessaan luuli hän kuulevansa jotain ääntä aitansa maakuopasta.
Hän kuunteli tuokion, jolloin kaikki tuolla alhaalla oli hiljaista. Mutta sitten se kuului taas. Se oli kuin pienen lapsen itkua, heikkoa ja vaikeroivaa.
Taavetti Anttila mursi irti koko savupiipun yhdellä repäisyllä ja hyppäsi alas isänsä luo.
— Siellä sisällä on lapsi, joka itkee, sanoi hän ja alkoi luoda lunta, niin että se pyrynä pölisi. — Eikä niillä ole tulta, vaikk'on näin kylmä!
Tuomas tuumi päätään pudistaen, että poika varmaan oli kuullut väärin, tai saattoipa se olla joku ennekin. Mutta hän auttoi sentään lumen luomista, kunnes he hetken kuluttua pääsivät ovelle, joka ei ollut edes lukittu.
Aluksi he eivät voineet nähdä mitään hämärässä huoneessa ja itkukin oli lakannut. Mutta kun Taavetti kysyi, onko siellä ketään, alkoi itku uudelleen. Ja silloin näkivät he jotain liikettä vuoteen kohdalla vastapäisellä seinällä.
He menivät itkevää kohti ja huomasivat sen pieneksi tytöksi, joka puoleksi istuen, puoleksi maaten nojasi jotain esinettä vastaan, jota he eivät voineet eroittaa. Tyttö kääntyi heihin päin.
— Mama so sleepy, sanoi hän pelon ja uteliaisuuden puoleksi tukehduttamalla nyyhkytyksellä.
Silloin huomasivat he naisen kasvot pienokaisen takana, niin jäykät ja sinisen vaaleat kasvot, että he heti paikalla arvasivat hänet kuolleeksi.
— Mama get up! kehoitti lapsi hätäillen ja silitteli kädellään jäykkiä kasvoja. Kun ei vastausta kuulunut, kääntyi hän taas vierasten puoleen.