Ei ollut epäilystäkään siitä, että hän oli irlantilainen. Ainoastaan irlantilaisella tai orangutangilla voi olla niin tavattoman pitkä yläruumis ja niin litteän latuskainen nenä, ja niin ammottavan isot sieramet, että niiden läpi luuli näkevänsä suoraan aivokopan pohjaan. Punainen partakehä, joka leuvan alatse kulki yhdestä korvasta toiseen, pitkät kädet ja lyhyet jalat — puhumattakaan pienistä, viekkaista silmistä — tekivät hänestä niin täydellisen apinan, että semmoisia voi tavata ainoastaan hänen kansalaistensa, "viheriänsaaren" miesten joukossa.
Viimein tarttui hän suureen kelloon, asettui avonaiseen oveen ja alkoi pitää aivan pirullista meteliä heiluttaen sitä kahden käden ylös ja alas. Ja silloin oli hän niin hullunkurisen näköinen, että minun melkein täytyi nauraa ääneen, vaikka olinkin uupunut ja vaikka toiveeni olivatkin vaan niinkuin viisikymmentä tuhatta yhtä vastaan. Mutta kun meteli oli merkki nälkäisille ja janoisille käymään taikinapallojen ja muiden herkkujen kimppuun, unhotin minä pian irlantilaiseni, antautuessani aineellisempia asioita harrastamaan.
Syötyäni lähdin taas ulos leirin parhaimpaan hotelliin kuulemaan, mitä uutisia siellä olisi saatavana. Ei tämäkään hotelli ollut muuta kuin lautavaja, mutta kun se oli muutamia päiviä muita vanhempi, niin oli sen arvo sitä mukaa suurempi kuin toisten.
Sekin oli yhtä täysi kuin toisetkin ja oli siellä pelareita ehkä vielä enempikin, kaikki täydessä touhussa. Mutta kun en sielläkään onnistunut saamaan sen arvokkaampia tietoja kuin muuallakaan, asetuin erään pelipöydän ääreen katselemaan pelin menoa, samalla kun tupruttelin savua jo ennestäänkin savulla täytettyyn huoneeseen.
Vaan ei pelinkään katselemisesta ollut sen suurempaa huvia. Pelaajat olivat vielä varovaisia ja panokset pieniä. Tämä aika illasta oli vielä liika varhainen ja koko leiri oli ehkä vielä liika uusi ja köyhä. Olin jo aikeissa lähteä tieheni, kun tulin silmänneeksi niitä, jotka toisella puolen pöytää kuluttivat aikaansa samalla lailla kuin minäkin. Etumaisena seisoi vanha tuttavani eversti Beckridge, pitkä sikari hampaissa.
— Olette kai löytänyt hyvän eläimin? kysyin minä laskien käteni hänen olkapäälleen.
— Halloo! Teitä en nyt ainakaan olisi luullut täällä näkeväni! Mitä teillä on täällä tekemistä? kysyi översti ja pudisti kättäni sydämmellisesti.
— Ei mitään, totta puhuen! Olen tehnyt pienen retken länteen, nähdäkseni olisiko täällä mitään toimittamista.
— Niin, niin! — Kultakuumeesta on yhtä vaikea päästä sivu kuin tuhkarokosta, ivaili översti. Ei koskaan ajatella, kuinka pienet toiveet ovat, ennenkun on saatu nahkaan.
— Entä te itse? Ette kai tekään ole tullut tänne vaan vuoristoilmaa hengittämään?