Sen "leirin" — kuten uusimpia kaivoskaupunkeja aina nimitetään —, jossa minun onneni oli vähällä tulla, hylkäsin kuitenkin kohta. Salama ei kuitenkaan iske kahta kertaa samaan paikkaan, sanotaan, ja yhtä vähän voi toivoa yhtyvänsä toista kertaa onneensa siinä, missä se kerran hipaisi. Niin ainakin on kirjoitettu siinä kirjoittamattomassa lakikirjassa, jota pelaajat ja onnen etsijät noudattavat.
Kun se onnenetsijäin lauma, joka oli tulvinut siihen suuntaan, missä ensimmäiset löydöt tehtiin, ei ollut saanut tarpeeksi tilaa siellä, valui se yhä lännemmäksi. Idahoon saakka oli osa kullankaivajoita hajautunut ja kaikkialla kuului Koloraadossa huhuja siellä täällä tehdyistä suurista löydöistä. Ei tietysti voinut ennakolta päättää mitään siitä, mikä paikka olisi paras, vaan oli epäilemättä oikeinta antaa sattuman määrätä. Nousin siis ensimmäiseen länteen päin menevään junaan ja kuulin hetken aikaa junassa oltuani, että tuottava kultasuoni oli löydetty eräässä paikassa, joka oli vaan muutamia tuntia länteenpäin, mutta jonne oli puolen päivän jalkamatka lähimmältä rautatieasemalta.
Senpä vuoksi olikin junassa niin paljon seikkailijain näköisiä miehiä. Minä katsoin tuon sattumalta saamani tiedon kohtalon viittaukseksi ja astuin junasta seuraavalla asemalla. Mutta uuteen leiriin tulin vasta myöhään illalla. Kun ei minulla ollut halua eikä varaa maksaa kymmentä dollaria hevoskyydistä vanhanaikaisissa, retuavissa kyytivaunuissa, venyttelin minä jäseniäni astumalla jalkaisin ja samoin tekivät useimmat muutkin matkatovereistani.
Leirissä olivat kaikki hotellit täpötäynnä. Niitä oli ehditty avata kolme — kaksi samana päivänä kuin minä tulin. Ei auttanut muu kuin asettua yhteen ravintolahuoneista, jotka samalla olivat pelihuoneita, ja oikaista jäsenensä oman villavaippansa päällä jossain nurkassa. Ravintolahuoneessa olo ei ollut sen levottomampaa kuin makuuhuoneissakaan, sillä pelaaminen kesti aamupuoleen ja kun hotellit olivat vaan lautavajoja, kuului melu ja elämä hienojen seinien läpi melkein yhtä selvästi kaikkialle. Ja voihan ravintolahuoneessa aina kuulla jotain, joka saattoi olla hyvä tietää.
Seuraavan päivän vietin minä vaeltamalla ympäristössä, jossa nuo paljon kehutut löydöt olivat tehdyt viime viikolla. Ei ollut enää ainoatakaan neliömetriä penkomatonta maata sillä lyhyellä kannaksella, jossa runsas kultasuoni oli tullut esiin. Kaikkialla kuokittiin, kaivettiin ja porattiin. Ja vähä väliä paukahteli räjähdyslaukauksia jostain niistä koloista, joita oli tehty vuoreen siinä turhassa toivossa, että ilmaantuisi joku osa löydettyä kultasuonta.
Kultamalmisuonet juoksevat näet niin epäsäännöllisesti, ett'ei koskaan voi varmuudella sanoa, minne päin ne menevät, vaikka vuorikerrokset kulkevatkin pinnalla jotenkin säännöllisesti. Syvemmällä maan sisässä voi suuremmalla menestyksellä toivoa löytävänsä sen suonen jatkoa, joka on ilmaantunut pinnemmalla ja joskus voi suoni siellä olla suurempikin kuin ylempänä. Mutta kun ei laskuihin siinäkään suhteessa ole luottamista, niin muuttuu kaivaminen, kuokkiminen ja poraaminen sen kautta uuden löydön läheisyydessä mitä nurjimmaksi arpapeliksi.
Pitkin sen pienen harjun selännettä, joka kulki laakson poikki, oli maa, niinkuin sanottu, mitattu palstoihin — "claims" — ja joka palsta oli jo vallattu. Tähän saakka ei vielä ollut löydetty muuta kuin tuo yksi kultakvartsisuoni, mutta se oli todellakin runsas siitä päättäen, mitä siitä kerrottiin, sillä nähdä ei uutta kaivosta saanut ehdolla millään. Se olisi ehkä voinut antaa jotain viittausta kultasuonen suunnasta ja semmoisten tietojen leviäminen olisi ollut haitallinen löytöjen tekijälle claimia toisille myydessä.
Järjellisintä oli siis odottaa ja sillaikaa ottaa selkoa maasuhteista. Jos vielä jotain löytöjä tapahtuisi, niin voisi niiden mukaan ehkä päättää jotain malmisuonen suunnasta. Ja silloin kannattaisi ehkä ruveta pyykittämään itselleen claimia jollain niistä kukkuloista, jotka kulkivat kahden puolen laaksoa.
Melkein koko päivä kului minulta tutkimusteni tekoon ja tulin minä illalla siihen päätökseen, että toiveeni olivat niinkuin viisikymmentä tuhatta yhtä vastaan. Mutta ne voisivat parantua hyvinkin tuntuvasti, jos uusia löytöjä piankin tehtäisiin. Ja oli miten oli, samaa peliähän täällä pelasivat kaikki muutkin.
Kun palasin hotelliin, tehtiin siellä jo illallisvalmistuksia ja olin minä niin uupunut, ett'en halunnut muuta kuin istua hiljaa jossain nurkassa. Mutta kun nyt siinä istuin ja imin piippuani, herätti vastustamattomasti huomiotani pieni, ylen hullunkurinen kyyppari, joka paraallaan kattoi pöytää. Hän alkoi juuri latoa pöydälle pinottain vastaleivotuita, höyryäviä pikku kakkuja tai oikeastaan puoleksi paistuneita taikinapalloja. Minua harmitti vähän, että hän toi ne sisään ennen muita ruokia, sillä kylmillään ovat ne vaikeasti sulavia eivätkä maista juuri miltään. Mutta harmini haihtui katsellessani kyypparia, joka suikkelehti ulos ja sisään kuin sukkulainen lyhyvillä jaloillaan, joka kerta kun toi uuden ruoka-astian pöydälle. Ja kuta enemmän minä katselin pientä miestä, sitä enemmän huvitti hän minua.