Hän tuntui todellakin olevan siinä erinomaisen taitava. Pankinpitäjä oli meidän puhuessamme outoa kieltä, näyttänyt hyvin epäluuloiselta, ja teki nyt parastaan, mutta Eerikin silmät olivat ylen valppaat. Ainakin kolme kertaa viidestä arvasi hän oikein ja kun hän ei intoutunut kohottamaan panoksiansa tarpeettoman suuriksi, oli hänellä kohta jommoinenkin läjä seteleitä edessään.
— Siellä kotona farmilla pantiin viisi centtiä tikkulaatikon hinnaksi, niin että piti oppia tarkaksi, sanoi hän suomeksi ja naurahti, näyttäen taas kuninkaan ja pannen dollariviitosen entisten lisäksi rahaläjäänsä.
— Eikö kohoteta kaksinkertaiseksi? kysyi pankinpitäjä, joka aikaa sitten oli lakannut hymyilemästä. — Eihän tällä lailla pääse alkuunkaan.
— Kyllä minun puolestani, vakuutti Eerikki suopeasti ja osoitti taas kuninkaan.
— Tämä päättyy vielä hauskasti, kuiskasi översti minun korvaani. Hän oli asettunut aivan minun viereeni ja toisetkin olivat melkein kaikki kokoontuneet montepöydän ympärille.
— Ei niin lähelle — — ei niin lähelle, hyvät herrat, sanoi pankinpitäjä tehden poistyöntävän liikkeen.
— Se saatanan roisto! sähähti översti hammasta purren ja minä huomasin hänen tavottelevan revolveriaan. Eerikki loi sivukatseen minuun.
— Näittekö? kysyi hän suomeksi.
Mutta minä en ollut mitään nähnyt, enkä siis oikein ymmärtänyt, miksi hän menetti kolme viidendollarin seteliä perätysten, vaikka hän yhä näytti yhtä kylmäveriseltä kuin oli ollut koko pelin ajan.
— Ihmeitä tässä vielä tapahtuu! sanoi hän ja työnsi koko setelipakkansa pankinpitäjän eteen.