— Kummallista! huudahti hän, tekeytyen hyvin huolestuneeksi. — Jos tässä olisi raha kysymyksessä, niin olisin mennyttä miestä. Mutta enkäpä se yllyttää sormiani nopsemmiksi. Rohkeneeko kukaan panna peliin mitään?
Översti, joka seisoi vastapäätä pöytää, siristi kenenkään huomaamatta vasenta silmäänsä.
Ja minä vedin perinpohjaisen hitaasti käteni housuntaskusta, katselin vähän aikaa epäillen rutistettua seteliä, mutta asetin sen vihdoin pöydälle.
Montepankin pitäjä loi epäilevän katseen viheriään paperipalloon ja samoin minuun, levitti kolme korttiaan nähtäviksi, nyppäsi ne käteensä taas samassa järjestyksessä ja läimäytti ne sitten pöytään niinkuin salama, ja sellaisella vikkelyydellä, ett'en minä voinut aavistaakaan mikä olisi kuningas.
— Nyt käännän minä oikeinpäin ainoastaan sen kortin, jota arvaatte, sanoi hän. — Etu on minun, ja senvuoksi te vaan ensimmäisellä lyönnillä saatte nähdä kaikki kortit.
Minä käänsin rouvan ja sanoin sen käyneen ihan toivoni mukaisesti. Mutta hän vakuutti hymyillen, että se oli ainoastaan sattuma, levitti setelin auki, pisti sen taskuunsa ja alkoi uudestaan asettaen kaikki kortit levälleen pöydälle. Kaksi kertaa näin taas selvästi, mihin hän asetti kuninkaan, mutta vasta kolmannella kerralla iski översti silmää.
Silloin vedin minä vielä hitaammin kuin ensi kerralla toisen rutistetun setelin taskustani, asetin sen kauvan epäröityäni pöydälle ja vakuutin, ett'en missään tapauksessa koettaisi kolmatta kertaa.
Hän antoi minun aivan selvään nähdä, mihin hän asetti kuninkaan ja naurahteli vallan ystävällisesti vielä sittenkin, kun olin kääntänyt sen oikeinpäin. Mutta kun minä avasin paperini, niin että hän näki numeron 50, ja toiset purskahtivat raikuvaan nauruun, muuttui hänen hymynsä epätoivoisan happameksi.
Hän maksoi kumminkin häviönsä ja kysyi kohteliaasti, enkö tahtoisi jatkaa peliä. Minä muistutin häntä sanastani, ett'ei mikään voisi vietellä minua kolmatta kertaa koettamaan, ja silloin muuttui hänen naamansa vieläkin happamemmaksi. Vasta sitten leppyi hän hiukan, kun Eerikki Käykkä heitti yhden dollarin pöytään.
— Anna olla! sanoin minä suomeksi. Mutta poika vakuutti tuntevansa monten perinpohjin. He olivat pelanneet sitä karjafarmissa hyvin usein aikansa kuluksi talvi-iltoina, tulitikkujen päältä.