Yhdessä pöydässä pelattiin "montea", erästä peliä, jossa kaikki riippuu sormien näppäryydestä pankinpitäjän puolella, vaan vastapelaajan onni kokonaan hänen silmänsä tarkkuudessa. Olin usein kuullut mainittavan montea, mutta en ollut koskaan sitä nähnyt, kun sitä harvoin enää siedetään edes kaivospaikoilla. Mahdollisuus petokseen on siinä pelissä niin suuri, ett'ei luulla pankinpitäjän voivan olla kiusaukseen joutumatta. Senpävuoksi paatuneinkin ammattipelari ainoastaan poikkeustapauksessa ehdottaa montea, kun hän siinä heti joutuu epäluulonalaiseksi "onnen parantamisesta." Mutta juuri siitä syystä olin minä utelijas tarkastamaan peliä lähempää.
— Saatammehan sen tehdä, myönsi översti — ja pitää vaikka hiukan hauskaakin miehen kanssa. Tuollaiset herrat antavat härkämiehen tavallisesti ensin voittaa muutaman kerran kiihottaakseen niiden pelihimoa.
Hän otti lompakostansa kaksi paperirahaa, toinen oli yhden toinen viidenkymmenen dollarin, molemmat viheriäisiä ja samankokoisia niinkuin kaikki Yhdysvaltain setelit, rutisti ne kokoon pieniksi palloiksi ja antoi minulle.
— Kun minä isken vasenta silmääni, panette te peliin yhdendollarin kappaleen, sanoi hän. — Sen te menetätte varmaan. Hän ei tohdi antaa teille voittoa, kun ei tiedä panoksenne suuruutta. Mutta jos hän on oikeata lajia, niin isken minä kohta silmää toistamiseen ja silloin panette esiin toisen setelin. Pistäkää ne housuntaskuunne, mutta pitäkää tarkka selko niistä, muuten voi käydä niin hullusti, että se on hän, joka saa hauskaa.
Minä pidin yhdendollarin rahaa kädessäni taskuun pistettynä. Pysähdyimme hetkiseksi katselemaan peliä toisissa pöydissä ja lähestyimme sitten montepankin pitäjää, jonka tuntui olevan vaikea saada ketään todenteolla ryhtymään peliin, vaikka muutamia seurasta seisoi hänen ympärillään silloin tällöin koettaen onneaan jollakulla dollarilla.
— Pieni pisto, hyvät herrat? kysyi hän, kun me asetuimme samaan joukkoon. Ja kun minä pudistin päätäni, löi hän kolme korttia pöytään: kuninkaan, rouvan ja sotamiehen.
— Antakaa minun näyttää, kuinka yksinkertaista peliä tämä on, jatkoi hän. — Valitkaa yksi korteista — kuningas esimerkiksi — niin otan minä ne ylös samassa järjestyksessä, missä ne ovat. Ja pitäkää sitten silmällä, kun minä asetan ne taas pöydälle nurinpäin. Jos voitte näyttää, mikä on kuningas, niin voitatte te, vaan muuten voitan minä.
Hän heitti kortit pöytään, mutta niin hitaasti ja kömpelösti, että minä helposti näin, mikä oli kuningas.
— Teillä on aivan liiaksi vikkelät silmät, sanoi hän imarrellen — tai sitten ovat minun sormeni tänä iltana tavallista jäykemmät. Kerta vielä!
Sillä kerralla teki hän tehtävänsä paremmin, mutta kumminkin niin, että kuka tahansa olisi voinut näyttää kuninkaan.