Silloin sanoi hän: "no — nooh!" niin tutulla äänenpainolla, että minä heti huudahdin suomeksi:
— Tehän olette suomalainen!
— Olen — — kyllä minä olen Eerikki Käykkä, myönsi hän — mutta mistä herra voi arvata sen?
Enhän minä tietysti ollutkaan voinut arvata, että hän oli Eerikki Käykkä, mutta sen minä jätin sikseen ja sanoin vaan hänelle, että minä tavallisesti sangen helposti tunsin omat maanmieheni.
Vaan samassa tulimmekin jo purolle ja saimme niin paljon puuhaa hevosistamme, että puhelu jäi kesken. Mutta kun ne oli juotettu ja pantu liekaan yöksi ja me olimme ottaneet esiin ruokavaramme virkistääksemme itseämmekin, tuli hän taas hyvin puheliaaksi.
Isä oli hänet jo kuusi vuotta sitten toimittanut Ameriikkaan, kun äiti oli kuollut ja hän jäänyt yksikseen heidän torppaansa Alavuudella. Siitä pitäen oli hän asunut eräässä pienessä kaupungissa etelä-Coloradossa, missä isä oli hiilikaivoksessa työmiehenä. Mutta itse oli hän saanut paikan eräässä ranchissa — karjafarmissa — oli oppinut ratsastamaan ja tullut cowboyksi. Pari kuukautta sitten oli isä loukkautunut niin pahasti muutamassa kaivosmurtaumassa, että oli kolmen viikon kuluttua kuollut ja silloin oli Eerikki myönyt heidän vähäisen omaisuutensa ja alkanut ajatella oman maan hankkimista, päästäkseen farmariksi. Ennenkun hän vielä oli ennättänyt päättää mitään, oli texasilainen asiamies tavannut hänet ja nyt hän oli matkalla sinne katsellakseen paikkoja. Samahan tuo olisi, mihin paikkaan asettuisi, kunhan se vaan oli Ameriikassa. Mutta palata kotiin ja joutua sotaväkeen, — sitä hän ei tahtonut.
Sen saatoin minä varsin hyvin uskoa — miehestä, joka oli ollut kuusi vuotta kaukana lännessä! Mutta mitä tuli hänen Texas-tuumiinsa, niin en voinut antaa hänelle minkäänlaisia neuvoja, kun en ollut itse siellä vielä käynyt. Minä pyysin häntä kumminkin ratsastamaan meidän kanssamme eteenpäin, koska hänenkin tiensä kävi intiaaniterritoorion kautta. Ja samalla kehokin häntä olemaan paremmin varuillaan outoja kohtaan kuin mitä oli ollut yhtyessään meihin. Hän naurahti varoitukselleni, mutta oli samalla niin hyväntahtoisen näköinen, ett'en voinut siitä pahastua. Ja sillä tavalla, millä hän hoiti ja kohteli hevostansa, pääsi hän taas kokonaan överstin suosioon, niin että me parhaimmassa sovussa jatkoimme matkaamme seuraavina päivinä. Matka kävi niinkuin se tavallisesti sellaisilla autioilla aromailla käy, jättämättä mitään mainittavampaa mieleen, ennenkun saavuimme ensimmäiseen kaupunkiin intiaaniterritooriossa, erääseen vallan uuteen rajakylään, jonka asukkaat olivat enemmän tai vähemmän valkeata rotua. Siellä asetuimme komeasti hotelliin ja söimme "supperin", joka maistui erinomaisen herkulliselta sen ruokajärjestyksen jälkeen, mitä olimme viime aikoina noudattaneet. Ja illallisen jälkeen asetuimme vierashuoneeseen whiskytotin ääreen, joka ei sekään maistunut huonoimmalta.
Siellä oli jo peli käynnissä kolmessa eri pöydässä ja pelaajat — jos mahdollista — vielä kirjavampaa joukkoa kuin kullankaivajani leireissä.
Vaikka översti Beckridge kyllä oli nähnyt yhtä ja toista eri osissa Yhdysvaltoja, niin ei hänkään sanonut milloinkaan tavanneensa näin runsasta valikoimaa rosvonaamoja.
— Kyllä näillä seuduin saa halpoja hevosia, päätti hän, mutta eipä jumaliste olisi järkevää ajaa niillä päiväsaikaan!