Mutta he eivät ole vielä lisääntyneet niin paljon, että voisivat täyttää edes sen kulmasen tätä meidän maapalloamme, joka on heidän omansa. Siellä on vielä suuret alueet kaikkein parasta peltomaata ja laitumia, joita intiaanit eivät itse käytä, mutta mielellään vuokraavat muille. Ja kun punaihoisten kesken poliisilaitos on vähimmin arvossapidetty ja kehittynyt, etsivät luonnollisesti suuret joukot kaikenlaatuisia seikkailijoita turvansa heidän luonaan. Satamäärin sellaisia seikkailijoita ja joukossa joku muukin valkoihoinen on mennyt naimisiin intiaaninaisten kanssa ja siten päässyt heimon kirjoihin sekä osalliseksi heidän maaomistuksistaan, joita ei saa jakaa. Toiset ovat asettuneet sinne kauppamiehiksi, lääkäreiksi, asianajajiksi, käsityöläisiksi j.n.e. Ja kaikki viihtyvät hyvin punaihoisten kanssa ja näyttävät yleensä tulevan hyvästi toimeen.
Sinne oli meillä aikomus mennä, översti ostamaan muutamilla sadoilla dollareillaan joitakuita hevosia — ne ovat huokeita siellä päin, mutta parasta on, ettei vallan tarkoin kysele niiden kotiperää — ja minä senvuoksi, ett'ei minulla sattunut olemaan mitään parempaa tehtävää. Siellähän oli minulle ennen näkemätön ala tuota suurta mannermaata, johon nyt voisin tutustua, ja översti Beckridgekin tarvitsi jonkun apulaisen kulettaakseen hevoset Chicagoon. Sitäpaitse on kesäilma aroilla niin virkistävän raitis, ett'en ainakaan minä ole missään muualla sellaista hengittänyt, lainaksi saamani hevonen oli niin mainio, että oli oikea nautinto ratsastaa sillä keskellä niitä komeita maisemia, joita aavikolla tapaa, ja lopuksi oli huoli huomisesta supistunut vähimpään määräänsä.
Vihdoinkin olimme jättäneet vuoret taaksemme. Melkein koko kolmannen päivän olimme ratsastaneet alangolla, niin että vuoret siintivät enää vaan yhtäjaksoisena, punertavana vyönä, kun aurinko lähenteli laskuaan. Me ratsastimme hiljalleen, antaaksemme hevosten jäähtyä hiukan, ennenkun aurinko menisi mailleen ja me pysähtyisimme yöksi, jonka aijoimme viettää taivasalla, jonkun puron rannalla, missä saisimme juottaa ratsujamme. Noin peninkulman päässä näkyi pensaita ja yksinäisiä puita rivissä ja ne kasvoivat varmaan jonkun vesiväylän vierellä.
Mutta ennenkun olimme ehtineet sinne, kuulimme takaamme pitkän huudon "halloohoh!" ja kun käännyimme katsomaan, näimme yksinäisen ratsastajan hyvää vauhtia lähestyvän jälessämme.
Me pysähdyimme odottamaan häntä — niin kohteliaita ollaan arolla aina — ja huomasimme hänet vallan nuoreksi mieheksi tavallisessa lännen puvussa, ratsastaen ruunalla, joka myöskin oli tavallista sen maan lajia: päältä nähden ei juuri mikään, mutta tavallisesti uskomattoman kestävä pitkissä ponnistuksissa.
— Hauska saada seuraa, sanoi hän reippaasti, pysähdyttäessään hevosensa. — Olen ratsastanut yksin koko päivän ja ikäväksi se käy — — jos sallitte, niin jatkan matkaani teidän seurassanne niin pitkälle kuin meillä on sama tie.
Meillä ei kummallakaan ollut mitään sitä vastaan, sittenkun olimme vähän lähemmin katselleet häntä. Hän oli aivan nuori, tuskin kaksikymmenvuotias poika, vaaleatukkainen, silmät harmaansiniset ja muoto niin reipas, että häntä oli oikein hauska katsella. Mutta vaikka hänellä olikin meksikkolainen asu, satula ja hevonen, niin oli hänessä kokonaisuudessaan kumminkin jotain niin vierasta ameriikkalaiseksi, että tunsin käyväni uteliaaksi.
Me ilmaisimme hänelle aikeemme viettää yömme puron rannalla, joka ei enää ollutkaan etäällä, ja hän sanoi sen sopivan mainiosti hänelle itselleenkin. Hänen hevosellaan oli ollut pitkä päivä ja tulisi sillä olemaan vielä monta samallaista päivää, hän kun oli matkalla aina alas Texasiin saakka katsomaan muuatta maapalstaa, jota eräs asiamies oli tarjonnut ja ylistellyt erittäin hyväksi.
— Ei ollut varaa kulettaa sitä rautateitse ja kun en tahtonut sitä myydäkään, niin ratsastan sillä. Se on parempi kuin miltä näyttää! lopetti hän taputtaen ruunaansa kaulalle.
Vierasta murretta oli hänen englanninkielessäänkin, mutta minä en päässyt selville, mille kielelle hän mursi, ennenkun ruuna luihautti korviaan ja oli purra minun hevostani, joka oli lähennellyt.