— Hiljaa nyt, varoitti översti, — kunnes olemme päässeet teltan ohi. Jos ne näkevät meidät, saattavat ampua.
Ei ollut kuitenkaan mitään pelkoa siitä, että meidät kuultaisiin. Kaikki muut äänet hukkuivat nauruun, huutoihin, kirouksiin ja haukkumasanoihin. Oli niinkuin olisi syntynyt yleinen tappelu teltassa.
— Niillä on hauska siellä sisällä, huomautti översti ja kannusti hevostaan alas laaksoon päin. Ennenkun olimme ehtineet sen pohjaan, näimme sihteerin pakenevan täyttä karkua samaan suuntaan.
— Myö kaikki mitä eivät säre! huusi översti — ja ja'a tasan toisten kanssa!
— Kiitoksia ja onnea matkalle! huohotti sihteeri takanamme. Ja kun me samassa tulimme tasaselle maalle, annoimme hevostemme oikaista sen minkä kaviot kykeni.
Kun Eerikki Käykkä särki pankin.
Översti Beckridge ja minä olimme päättäneet jatkaa matkaamme kullanetsijöitä kihisevästä Coloradosta niin etäälle kaakkoon päin, että vuoriseudut jäisivät kokonaan taaksemme. Kullanetsijät ovat näet liikkuvaa väkeä, jotka eivät milloinkaan pysy kauvan yhdessä kohden. Useimmat niistä, jotka nyt olivat ahtautuneet löytöpaikkoihin, tulisivat epäilemättä ennen pitkää hajautumaan kaikkiin Kalliovuorten valtioihin, missä aina oli mahdollisuus tavata malmia. Ja kaukana lännessä on tullut äärettömän hauskaksi urheiluksi tahria tervalla ja höyhenillä ihmisiä kaikenlaisista pikkuasioista. Nykyisin, kun ajat ovat käyneet niin rauhallisiksi, että ainoastaan poikkeustapauksissa käytetään revolveria, on milt'ei jokainen aina valmis ja halukas auttamaan sellaisessa pilanteossa, kysymättä ollenkaan, onko siihen aihetta vai ei. Vuoristossa saatoimme melkein missä tahansa sattua yhteen jonkun kanssa, joka oli nähnyt tai ainakin kuullut gorillajutun, ja silloin olisi voinut tapahtua — — — — no niin, kuten sanottu: me päätimme viipymättä jatkaa matkaamme kaakkoon.
Sen päätöksen me teimme ajettuamme läpi koko laakson leirin alapuolella — jossa gorilla luultavasti parhaallaan muutti karvapeitettänsä höyheniksi — ja katsoimme soveliaaksi hiljentää vauhtia. Me olimme jotensakin hyvässä turvassa, kun kerran olimme päässeet vastapäätä olevaan vuoristoon, sillä sellaisilla teillä oli jokaisen pakosta ajettava hiljaa. Ja joka tapauksessa olimme me ennättäneet noin pari peninkulmaa edelle.
Senjälkeen olimme ratsastaneet lähemmä kolme päivää lounaisella ilmalla olevia suuria intiaani-alueita kohti, missä jätteitä Cheroku-, Huron-, Seminol-intiaaneista ja muista ennen mahtavista heimoista tätä nykyä elää varsin omituisissa sivistys-oloissa. Omituisissa senvuoksi, että suurena enemmistönä olevat valkoihoiset, jotka asuvat heidän alueillaan, kuuluvat Yhdysvaltain kaikkein kirjavimpiin ja seikkailuhaluisimpiin asujamiin.
Tämä taas seuraa pääasiassa siitä, että intiaanit lounaisissa maakunnissa — n.k. intiaaniterritooriossa — ovat miltei täydelleen riippumattomia unioonin hallituksesta, niin kauvan kun vaan voivat pysyttäytyä sotaretkiä tekemästä. He hoitavat kokonaan itse omat asiansa, viljelevät sitä erinomaisen voimallista maata, jonka he saivat niinä aikoina, kun se siellä vielä oli vallan arvotonta, ja ovat he laajaperäisellä karjanhoidollaan rikastuneetkin. Pakko on opettanut heidät kilpailemaan valkoihoisten kanssa näissä elinkeinonhaaroissa, ja on heidän oivallinen maansa tehnyt heille kilpailun helpoksi, samalla kun he siitä ovat saaneet runsaita varoja, joita käyttämällä he ovat voineet kehittyä samaan suuntaan ja samalla tavalla kuin ameriikkalaisetkin. Kouluja heillä on jo paljon — vieläpä yliopistokin Cheroku-heimolla — sitten on heillä omat lakialaativat kokouksensa ja ainakin kaksi kaupunkia, jotka monessa suhteessa ovat edellä lännen tavallisia pikkukaupunkia. Ja sen lisäksi useita muita, joissa sivistys-olot eivät vielä ole edes keskinkertaisen korkealla, varsinkaan mitä omaisuuden tai hengen turvallisuuteen tulee.