Illalla tavattiin Antti Ulukka humalassa leirin edustalla, vieläpä ihan sikahumalassa — ensi kerran kahden ja puolen vuoden kuluessa. Sen oli mielipaha ja suru vaikuttanut.
Hän oli mennyt suoraa tietä komissariaatin puotiin, ostanut sieltä pullollisen n.s. whiskyä ja istuutunut kivelle makuurakennuksen edustalle sitä juomaan. Siinä oli hän istunut ja tyhjentänyt pullon vallan tyynen ja miettivän näköisenä, oli sitten kuukahtanut kiveltä maahan ja siihen nukkunut — sanomatta koko aikana sanaakaan kellekään ihmiselle.
Mutta seuraavana aamuna tuli hän minun luokseni jo ennen kun miehiä oli soitettu työhön, pestynä, suittuna ja parhaissa vaatteissaan, eikä hänessä huomannut mitään muuta huolen merkkiä kuin lujan piirteen silmissä ja suun ympärillä.
Hän tahtoi saada tilinsä, sanoi hän. Täytyy päästä kotiin, koska liian pitkä poissaolokaan ei näy kelpaavan.
Minusta hän näytti melkein tuhoa ennustavalta, ja senvuoksi kysyin minä, mitä hän nyt aikoisi tehdä, mille kannalle asettua uuden perheensäjäsenen suhteen.
Hän katsoi minuun vähän kummastellen ja sanoi, ett'eihän poika riepu ollut syypää tapaukseen. Hän tietysti saisi olla oloillaan, "mutta", lisäsi hän, "akkani pitää saaman selkäänsä!"
Se tuntui jo rauhoittavalta. Minä sain vilaukselta mielihyvän hymyn hänen huulilleen antamalla hänelle piippunsa takaisin, jonka hän viipymättä sijoitti entisille tiloilleen, ja sitten kirjoitin hänen tilinsä.
Hän mutisi minulle jotain kiitokseksi ystävyydestäni, pisti kättä ja lähti. Mutta ovessa käänsi hän päätänsä ja sanoi vakuuttavasti: "joo-o, selkään sille pannaan!"
Puolta tuntia myöhemmin näin minä hänen pitkillä, vakavilla askelilla astuskelevan tietä myöten San Joseen päin, peite ja työvaatteet myttyyn käärittyinä. Minusta tuntui aivan siltä kuin hänen vakavassa käynnissään ja niissä säännöllisissä savupilvissä, joita hän joka toisella askeleella pullahutteli piipustaan raittiisen aamuilmaan, olisi ollut joku selvä, määrätty tarkoitusperä.
Jonkun minuutin kuluttua katosi hän ensimmäisen seeterimetsikön taakse, matkallaan Kuusamoon, enkä sen koommin ole häntä nähnyt. Mutta jos tunnen Antti Ulukan oikein, niin kyllä eukko sai selkäänsä — ja sen hän oli rehellisesti ansainnut.