Suomensin kysymyksen Antti Ulukalle, mutta hän ei vastannut sanaakaan. Hän jätti vaan vähäksi aikaa täytetyt kärrynsä, meni suuren kiven luo, joka vast'ikään oli kaivettu maasta ja kantoi sen vallan keveästi kuormansa kukkuraksi kärryjen päälle.
Niinkuin sanottu, olivat kottikärryt jo ennestään melkein täynnä ja kivenmöhkäleestä, joka siihen nyt tuli lisää, olisi tullut kohtalainen kuorma kolmelle tavalliselle miehelle. Mutta siksipä kävikin niin, että kun Antti ilman mitään huomattavaa ponnistusta kohautti aisoja, niin ne rusahtivat poikki.
— Sentähden sanoi Antti. Ja urakkamestari päästi pari ytimekästä kirousta sen lukuun, jolta kärryt olivat hankitut, vaan ei puhunut muuta mitään.
Vallan sydämmelliset ystävät tuli meistä Antin kanssa, sittenkun minä hänen puolestaan olin kirjoittanut muutaman rivin siihen konttoriin New-Yorkissa, jonka kautta hän välitti rahalähetyksiään kotiinsa. Ja hänen luottamuksensa meni niin pitkälle, että hän jo eräänä päivänä kysyi, enkö minä tahtoisi olla niin hyvä, että kirjoittaisin kirjeen hänen vaimolleen, hänen nimissään tietysti.
Hän ei ollut pitkiin aikoihin saanut yhtään kirjettä, kun hän ei juuri kernaasti tahtonut kirjoituttaa tovereillaan ja itse oli sormistaan jo liiaksi jäykkä oppiakseen sellaisia konsteja. Kyllähän ne siellä kotona tietävät, että hän voi hyvin niinkauvan kuin hän lähettää rahaa, mutta olisi hänen mielestään sentään ollut hauskaa lähettää kerran hiukan tarkempiakin tietoja itsestään. Minä tietysti suostuin ja olin heti valmis käymään asiaan käsiksi. Mutta turhaan koetin minä Antilta itseltään heruttaa mitään tietoja hänen omista ajatuksistaan tahi tunteistaan. Hän veti vaan suunsa mitä leveimpään hymyyn vastaukseksi ja tuumi, että minä kyllä paraiten tietäisin mitä pitäisi kirjoittaa, niin että minun täytyi kokonaan turvautua omaan kekseliäisyyteeni.
Siitä tuli verrattoman ihana kirje, täynnä hellää kaipausta ja uskollista odotusta ja muuta samantapaista, kaikki arvatenkin paljoa kuumempien tunteiden ilmauksia kuin mitä Antti todellisuudessa milloinkaan oli tuntenut. Mutta joka tapauksessa oli hän hyvin tyytyväinen ja koettipa vielä kumartaakin kiittäissään minua "vaivoistani."
Noin kolmen kuukauden kuluttua tuli vastaus, jonka sisältö teki todellisen räjähdysvaikutuksen. En voi päättää, oliko se ehkä minun panemani lämpö Antin kirjeesen, vaiko uutinen hänen pikaisesta kotiintulostaan, joka oli sattunut hellään kohtaan hänen vaimossaan, niin että hän nyt jo teki lyhyen tunnustuksensa. Summa oli se, että kun hän ensin oli imarrellut minua kiittämällä Anttia kirjeestä, "jossa oli niin paljon kauniita sanoja", sekä ilmoittanut hänelle kaikellaista vuodentulosta, karjan terveydestä y.m., riensi hän mainitsemaan erään hyvin ikävän tapauksen, josta hänen nöyrimmästi täytyi pyytää anteeksi. Antin ei pitäisi perin kovasti pahastua, hän oli jo itse katkerasti katunut — — ja paljon oli kirjeessä samaan suuntaan. Minä luin kirjeen ääneen ystävälleni, joka alussa hymyili tyytyväisenä hauskoista uutisista, mutta sitten joutui yhä enemmän hämmästyksiinsä kuta pitemmälle anteeksipyyntö-virret venyivät.
Sitten tuli räjähdyskohta: hänen perheensä oli joku aika sitten lisääntynyt pojalla!
Antilta putosi piippu suusta — arvatenkin ensi kerran elämässään — mutta hän ei sanonut mitään muuta kuin: "Katsos perkelettä!"
Minä en oikeastaan tiennyt, mitä piti tekemän, mutta katsoin sentään velvollisuudekseni tuoda esiin joitakuita lohduttavia asianhaaroja, joita Antti näkyi suurella hartaudella kuuntelevan. Kun minä vaikenin, ei hän aluksi puhunut mitään, katsoi vaan jäykästi minuun, mutta sanoi lopulta: "Katsohan perkelettä — vai poika!" Sitten nousi hän ja läksi, jättäen kirjeensä ja piippunsa minun huostaani.