Minä olin jo kerran huutanut miehille, että sitoisivat köytensä kiinni johonkin puuhun ja antaisivat elukan olla hetkisen rauhassa, kun se luultavasti siten malttuisi ja antaisi kulettaa itsensä teurastuspaikalle, mutta miehet olivat liian kiihkoisia totellakseen.
Kun eivät edes apumiesten puukoniskutkaan auttaneet, joutui teurastajan virkaa toimittava puoli-intiaani sellaiseen raivoon, että hän vuorostaan tempasi puukkonsa, ratsasti härän luo ja katkasi yhdellä ainoalla iskulla siltä hännän.
Minä hyökkäsin ylös — vaan en todellakaan oikein tiedä, mitä aioin sanoa tai tehdä — kun samassa näin Antti Ulukan tavatonta vauhtia lähtevän liikkeelle vähän alempana olevalta purolta, jossa hän oli vaatteitaan pesemässä. Hänellä oli päänkokoinen kivi kädessä, parilla pitkällä harppauksella oli hän härän edessä ja antoi sille otsikkoon sellaisen iskun, että se paikalla nykertyi maahan.
— Nyt saatte kantaa sen täältä, koirat, jos haluatte! sanoi hän selvällä suomenkielellä — mutta rääkätä ette enään sitä voi. Sitten kääntyi hän takaisin pesemään vaatteitaan.
Että teurastaja renkeineen joutui vihan raivoon, se kuultiin hyvin kyllä, sillä ei ollut hauskaa kantaa suurta härkää palottain leirin toiseen päähän, missä liha ripustettiin vajaan, mutta he katsoivat nähtävästi viisaimmaksi jättää Antin rauhaan. Hän oli heidän mielestään liian kovakourainen.
Muuten oli kylläkin vaikeata saada häntä tekemään mitään voimankoetusta. Hänen piti silloin olla erinomaisen hyvällä päällä, tai täytyi hänellä olla joku erittäin pätevä syy sitä tehdäkseen. Ja sellainen sattui hänelle eräänä päivänä työmaalla vallan itsestään.
Oli paahteinen puolipäivän aika ja pojat olivat tehneet lujasti työtä varhaisesta aamusta, niin että minä mielestäni hyvällä syyllä saatoin olla sitä huomaamatta, jos joku seisahtikin hiukan ja pyyhki hikeä otsaltaan, tai otti kulauksen vettä useammin kuin oikeastaan ehkä olisi ollut tarpeellista.
Ainoa, joka ei vähääkään vähentänyt tavallista vauhtiaan työssä, oli Antti Ulukka. Samalla tasaisella ja miettivällä tavallaan kuin ainakin, loi hän käsikärrynsä täyteen ja työnsi sen vieruun, mihin kaivettu maa kaadettiin. Mutta piipun oli hän antanut sammua. Se oli kyllä entisellä paikallaan, vaan mitään savua siitä ei pullahdellut, ja se oli varma merkki siitä, että sen omistaja ei ollut aivan parhaimmalla tuulellaan.
Silloin sattui rakennus-urakoitsija tavallisilla tarkastuksillaan kierrellen tulemaan meidänkin työmaallemme ja seisattui hetkeksi katselemaan työn menoa. Toisille työmiehille tuli heti kiire, mutta Antti Ulukka teki työtään ihan entiseen tapaansa. Kun ei hän ollut sitä hiljentänytkään, ei hän liioin luullut tarvitsevansa sitä nyt kiirehtiä.
— Minkätähden tuo mies ei täytä paremmin kärryjään? sanoi urakkamestari minulle. — Kyllä hänen päältä nähden pitäisi jaksaa enemmän.