Hiljaa Antti! Etkö sinä vaikene! Herätät vielä pienemmätkin. Ja etkö sinä näe, että siinä on — vain kuumaa vettä… Mene nyt nukkumaan. — (Poika menee, Liisa nousee ja lausuu tuskan valtaamana.) — Voi, kun ne lapsukaiset nyt vihdoinkin nukkuisivat…
(Lähtee väsynein askelin pojan jälkeen.)
(Kyökkiin kuuluu taas lasten hiljaista nyyhkytystä, joka vaikenee vähitellen. Anni istahtaa pöydän ääreen ja antaa päänsä vaipua käsiensä varaan. Pitkään aikaan ei kuulu muuta kuin pakkasen terävä paukahdus.)
LIISA tulee uudestaan sisään; pysähtyy tuijottavin katsein ja alkaa hiljaa, tuskallisesti:
Anni… minä en ymmärrä enää… Aune parka hengittää niin kummallisesti — en uskalla enää katsoa… (Ristien kätensä.) — Herra Jumala, auta, auta meitä! Kun ne nyt lakon lopettaisivat siellä kokouksessa, niin saisi vielä apua… lääkkeitä, maitoa… — (Painaa kasvat käsiinsä, nyyhkyttäen tukahtuneesti. Anni seisahtuu ja katsoo häntä omituisen tylsästi kuin käsittämättä mitään.)
LIISA
Ja isä vaan ei anna lopettaa lakkoa vieläkään. — (Vaikeroiden.) — Hän on niin järkähtämätön ja kova… Ja pikku Aune parka kuolee sen tähden.
ANNI havahtuen.
Äiti, mitä te sanotte? — (Värisevällä äänellä.) — Ettekö te muista, ettei isä ole itse kahteen vuorokauteen maistanut mitään… edes leivänmurua…?
LIISA hätkähtää; ojentaa Annia kohden kätensä kuin rukoillen ja änkyttää tuskallisesti katuen.