Anni kulta, ethän usko, että niin ajattelin… minä en ymmärrä enää mitään, en muista mitään… Sinä et tiedä, miten minuun koski, kun eilen saatiin se leipä lainaksi… eikä isä ottanut sitä pientäkään osaansa, vaikka pyysin… — (Värähtäen.) — Teki niin pahaa, kun hän hymyili ja käski minun vain syödä, jotta Aune saisi vähänkin maitoa… Ja sentään minä, katsos Anni… en muista, en ymmärrä… Kaikki on minulle niin kovin sekavaa… sekavaa…
ANNI hyväillen äitinsä päätä.
Niin juuri, äitiparka — kaikki on nyt sekavaa…
LIISA kuin itsekseen.
Ja sittenkään ei isä kertaakaan ole valittanut omasta puolestaan… Aina ajattelee vain toisia, kaikkia — koko työväenluokkaa… Ei koskaan itseään! — Huomaamattaan innostuen. — Sellainen on isä!
ANNI samoin.
Niin — isä on oikea mies!
LIISA alkaa yskiä terävästi; kun se lopulta laukoo, pyyhkäsee hän silmiään ja istahtaa nääntyneenä. Äänettömyys.
(Ulkona paukahtaa taas pakkanen. Liisa katsahtaa jäiseen ikkunaan, hänen ruumistaan puistattaa ja hän koettaa kietoa vanhaa shaaliaan paremmin ympärilleen.)