Oi tiedäthän sinä sen, äiti… Me olemme vain niin — onnettomia.
LIISA kuin huumaantuneena.
Oi jumalani… Voi Anni, jospa tietäisit, mitä tunnen — nyt minä vasta tunnen jumalan läsnäolon. Ensikerran tunnen sielussani hänen rakkautensa henkäyksen, kuulen hänen rakkautensa äänen — sinun suustasi. Minä olen nyt löytänyt vasta jumalan. — Sinun avullasi, lapseni… Aivankuin kadotuksen pimeydestä olet sinä pelastanut minut, pikku Anni parka… Ja minä, mitä minä? Voi, voi…
ANNI keskeyttää silmät kyyneleissä.
Älkää nyt ajatelko enää sitä, äiti — rakas äiti. Minä olen niin iloinen, niin iloinen, kun te puhutte noin… Te ette ole koskaan ollut tuollainen, pikku Äiti parka…
LIISA sisäisestä ilosta itkien.
Oi Anni! Minä en osaa sanoa mitä tunnen, miten onnellinen olen! On kuin olisin päässyt jostakin raskaasta, likaisesta vaatteesta, joka on estänyt minulta auringon elvyttävät säteet — totuuden ja rakkauden valon…
ANNI kuiskaa kauhulla.
Herra jumala, Kaarlo — hän tulee! En voi nähdä häntä… ( Hänen puheensa keskeytyy, sillä Korpi tulee sisään masentuneena ja synkän näköisenä. Anni peittää kasvonsa ja lähtee itkien kyökkiin.)
LIISA hermostuu niin, ettei voi sanoa mitään, nyppii vain vapisevin sormin esiliinaansa; vihdoin änkyttää katkonaisesti.