Niin, sitten tuli mieleeni: kyllä jumala häntä suojelee… Ja jos jotain tapahtuu, niin se on silloin jumalan tahto, eikä sille voi mitään… Voi minua… vaikka minä hämärästi tunsin, ettei jumala sekaannu tuollaiseen asiaan, jolleivät ihmiset estä… niin koetin uskoa toista, ajatella, että kaikki on jumalan kädessä… Niin kammottavan musta minun sydämeni on… Voi minua kurjaa, mitä minä teen… mihin menen…?
ANNI
Älkää nyt äiti… ei sitä voi enää auttaa… — (Kumartuu nyyhkyttäen käsiensä varaan.)
LIISA katsahtaa Anniin ja hänen kalpeille kasvoilleen ilmestyy kauhea hätä ja epätoivo — niinkuin hän vasta nyt huomaisi rikoksensa suuruuden; vääntelee käsiään vaikeroiden.
Ei voi enää auttaa — siinä se on, se juuri on hirmuista… Kun ajattelen, että lapseni perikato tai pelastus oli kädessäni kaksi tuntia sitten, niin, niin minä… Sillä sinä et olisi mennyt, jos oikein olisin kieltänyt. Jumala, jumala — ei, en voi enää kääntyä jumalan puoleen… Jumalakaan ei enää voi mitään — ja minä, minä olisin voinut! — Voi lapseni, lapseni… pikku Anniseni, mihin minä menen, missä minä nyt levon saan? Voitko koskaan antaa ant…? Ei, ei Anni-parka — minä en enää ole mahdollinen pyytämään anteeksiantoa… — (Heittäytyy suulleen lattialle, tukahtuneesti nyyhkyttäen ja vääntelehtien kuin suonenvetokohtauksessa.)
ANNI hyväilee äitiään ja nyyhkyttää tuskallisen hellästi.
Äiti, äiti… Enhän minä vihainen ole, äiti. On vain niin kovin surullinen olla, rintaa ahdistaa niin kummallisesti… kuin tukehtuisi… Mutta kuinka minä teille vihainen olisin… äiti-parka?
LIISA vavahtaa Annin äänestä niinkuin ei uskoisi korviaan, sitten nousee, syleilee kiihkeästi Annia, itkien niin kuin hänen sielussaan olisi kaikki järkähtänyt. Vasta pitkän ajan kuluttua hän nyyhkyttäen vaikeroi.
Lapseni… lapseni… Sinä annat… anteeksi… Jumalani… Niin Anni, nyt minä… vasta näen jumalan! Voitko sinä todellakin…
ANNI syleilee Liisaa.