KORPI on raatelevan tuskan ja ristiriidan vallassa. Ähkyen puristaa hän kaksin käsin päätään niinkuin luulisi sen halkeavan, kaikki entinen päättäväisyys on kadonnut, hän aikoo juosta kyökkiin, mutta pysähtyy epäröiden.
ANNI hätäisesti, tarjoo päällystakkia hänen ylleen.
Isä kulta… meidän täytyy mennä…
KORPI astuu askeleen Annia kohden, mutta pysähtyy vieläkin ja mutisee hiljaa.
Mutta jos Aune?
ANNI rukoillen.
Isä… Aune voi parantua… mutta jollemme pian mene, niin kaikki on myöhäistä…
KORPI nopeasti, päättävästi.
Niin, minun velvollisuuteni on mennä — meidän asiamme täytyy pelastaa.
(Anni auttaa parhaillaan takkia hänen ylleen, kun epäselvästi kuuluu)