Tulevaisuudestanne minä viis — sen saatte nähdä — kun odotatte… Mutta täältä menette huomenna — ellei muuten min vankikyydillä. Te olette nähtävästi unohtanut, että minulla on vieläkin eräs varma keino jälellä…
KAARLO kuumeisen nopeasti ja tuskallisesti.
Minä kyllä menen ilman muuta - se ei mitään merkitse. Mutta, mutta antakaa Korven jäädä… Häneltä on lakon aikana mennyt kaikki, paljon lapsia — pienin vielä sairaana Mihin hän joutuu keskitalvella, kun kaikkialla on niin kova työttömyys…? — (Katsoen maahan, jatkaa hän aivankuin ponnistellen.) — Mestari… minä menen heti, jo tänä yönä… koetan unohtaa kaikki, kaikki — mutta antakaa, antakaa Korven olla työssä…
MESTARI keskeyttää voitonriemuisesti, pilkaten.
Oo — vai jo toinen ääni kellossa! Mutta se on jo myöhäistä! Minulle ei rankaisematta syydetä sikamaisuuksia! — Matkien. — "Minä en voi kärsiä teitä!" Mitä se on? — (Lyö raivokkaasti nyrkkiänsä pöytään.) — Te, sinä, nulikka! Sinä olet ollut täällä vain minun armostani! Olisin voinut koska tahansa lähettää sinut ikuiselle tielle! Ja sinä uskallat — uskallat sanoa, ettet, ettet kärsi minua tehtaassa! Tiedä huutia — lurjus, nulikka, sinä…! — (Vaikenee niinkuin ei löytäisi kyllin tehokasta nimitystä.)
KAARLO näyttää ensin omituisen avuttomalta, lamautuneelta, mutta käsittäessään turhaan nöyrtyneensä, valtaa hänen kuumeisen olemuksensa villi viha, ja se kiihtyy jokaisesta sanasta.
Niin — minä en kärsi! Te olette… teidän tähtenne jouduimme häviöön… Ja sitten aijotte vielä ajaa pois Korven… te, te.. — (Muistaa äkkiä ja lausuu raskaasti ja läpitunkevasti kuin tahtoisi surmata sanoillaan.) — Niin — te tapoitte Halosen — teidän tähtenne hän hirtti itsensä!
MESTARI änkyttää tolkuttomasti.
Mitä… onko hän…? Minkätähden…?
KAARLO samoin kuin ennen.