KORPI palaa mestarin huoneesta, astelee hitaasti Kaarlon luokse, ja lausuu hetken äänettömyyden jälkeen raskaan liikutuksen valtaamana.
Voi Kaarlo — mitä sinä olet tehnyt? Miksi, miksi? Ellet itseäsi ajatellut, niin etkö muistanut köyhien yhteistä suurta asiaa? Olethan aina myöntänyt, ettei murhilla ja väkivaltaisuuksilla saada mitään aikaan, paitsi vahinkoa. Juuri tänä iltana sinä selitit sitä kokouksessa. Olet selittänyt toisille, varoitit sellaisesta ja nyt…? Miten se on mahdollista?
KAARLO epätoivoisesti, tolkuttomasti.
Voi antakaa, antakaa anteeksi… Minä en ymmärrä itsekään, miten se oikein tapahtui… Minä päätin vielä täälläkin, etten saa menettää malttiani ja koetin puhua kauniisti, pyysin. Mutta kun se alkoi ilkkua, pilkata, silloin tuntui niinkuin päässäni olisi alkanut hurjasti pyöriä, kohista — enkä muistanut, huomannut mitään, ennenkuin kaikki oli myöhäistä… Voi minua… voi…
KORPI värisevin äänin, lohduttavasti.
Kaarlo parka — en minä sinua enää syyttää tahtonut… Minä kyllä ymmärrän, että tämä on onnettomuus, jolle et ole voinut mitään… Tulin vaan sanoneeksi kun pelkään, että tämän tähden aletaan ahdistaa muutenkin heikkoja työväenjärjestöjä, vainota toimihenkilöitä, leimataan ehkä murhamiehiksi — niin on muuallakin tehty… Se olisi niin suuri vahinko…
KAARLO kohottaa raudoitetut kätensä kasvoilleen, ähkyen tuskallisesti.
Ja minä, minä, minä…
EMIL katkeran toivottomasti
Entä sitten? Eihän tästä muutenkaan ikinä tule sen parempaa! Nytkin kärsittiin viikkokaudet ja palkaksi saadaan lähteä maantielle pakkaseen, nyt kun ei enää jaksa kävellä. Ja pienet viattomat lapsetkin ovat ihan turhaan kituneet ja kuolleet suorastaan nälkään. Se on jotain, jotain…