KORPI nousee seisomaan, hänen huulensa vapisevat ja katse harhailee hätäisenä ympäri huonetta kuin etsien; vihdoin änkyttää tuskallisesti.
Liisa, sinä olet… olet… Voi Liisa parka, tämä on… tämähän on kamalaa. Mitä olisi tehtävä…?
LIISA tarttuu äkkiä Korven käteen, puhuu hätäisesti, rukoilevasti.
Vilho, koeta lopettaa lakko! Se on ainoa keino… koeta toimittaa niin, että huomenaamuna mennään työhön! Silloin saadaan heti lääkkeitä, maitoa ja meidän pikku Aunemme parantuu vielä, saa elää… Voi Vilho, teethän sen?
KORPI hiljaa, epätoivoisesti.
Liisa parka — minä en voi… en voi! Me olemme itse hukassa, jos häviämme. Ja mehän taistelemme samalla kaikkien köyhien ja sorrettujen puolesta… Emmehän voi heitä pettää…
LIISA nyyhkyttää tuskallisesti, syyttävästi.
Voitko ennen pettää lapsesi! Vilho, sinä et saa! Se on sinun syysi jos Aune kuolee! Sinä voit vielä pelastaa hänet — älä anna hänen kuolla! Hän on sinun oma lapsesi…
(Menee itkien kyökkiin.)
KORPI tarttuu päähänsä, ja seisoessaan siinä vääristynein kasvoin, raskaasti hengittävänä muistuttaa hän takaa-ajettua pahantekijää. Vihdoin kiertyy hänen silmiinsä kyyneleitä ja hänen äänensä särkyneenä, tukehtuneena.