Oi Kaarlo… kun se vaan toteutuisi. Kun ei vaan tapahtuisi mitään… jotain ikävää.
KAARLO
Älä pelkää, Anni, eihän enää saata mitään tapahtua. Olemmehan me jo lapsuudesta asti kokeneet vain vastoinkäymisiä ja kärsimyksiä, tehneet ankarasti työtä. Voisiko elämä vielä riistää yhteisen onnemmekin. Mehän tahdomme niin vähän.
ANNI
Niin — kun vain saamme olla yhdessä, tehdä yhdessä työtä ja rakastaa toisiamme.
KAARLO
Minä en tahdo muuta kuin oman mökin ja sen ympärille vähän perunamaata ja puutarhan. — (Kuin uneksien.) — Päivisin kävisin työssä ja iltasin muokkaisin puutarhassamme, kasvattaisin kaaleja, lanttuja, marjoja ja muuta. Ajattele — miten istumme siellä tyyninä kesäiltoina, jolloin ilma on täynnä mullan ja ruohon tuoksua, ja lintujen laulu heläjää yhtenä moniäänisenä kuorona ympärillämme. Kaipaisitko silloin jotain enempää?
ANNI ihastuneena, kyyneleet silmissä.
Eihän voi olla mitään ihanampaa kuin se! Sentähden pelkäänkin, että se on liian onnellista, ettemme saa sitä!