ANNI hiljaa, liikutettuna.
Niin Kaarlo, sellainen voima onkin — rakkaus.
KAARLO
Niin Anni, juuri se voima viime talvenakin kuiskasi meille molemmille, että yhdistäisimme elämämme, mutta kun isä loukkaantui, kielsi se ilmoittamasta mitään toisillemme.
ANNI
Oi Kaarlo, kyllä se niin on, minä tunnen sen. Kaikki on ollut niin omituista.
KAARLO
Tiedätkö, minusta tuntuu kuin näkisin sinut eräässä toisessa sievässä kamarissa, ympärilläsi riemusta loistavia katseita, vienoa, heleätä naurua, ilohuutoja. Minä istun sohvalla ja katselen sinua puhumatta mitään. Ja minun on niin hyvä olla. Silloin minä nousen, otan tuon piparkakun esiin ja kutsun sinut viereeni. Me emme puhu mitään, katsomme vain sitä ja toisiamme, me muistamme erään toisen jouluaaton kauan sitten — näemme saman joulukuusen kuin nyt. Sinä painat pääsi rinnalleni niinkuin nytkin — sinä itket ja hymyilet kyyneleet silmissä, — (Kohottaa Annin päätä) — sillä hymyilethän sinä nyt, Anni?
(Suutelee liikuteltuna Annia.)
ANNI yhtaikaa itkien ja hymyillen, kuiskaa värähtäen.