KAARLO hymähtää katkerasti.
Kyllä minä sentään mieluummin ajattelen, ettei jumalaa ole lainkaan, kuin uskoisin, että hän nytkin tahtoisi pienokaisten kuolevan nälkään.
LIISA
Mutta jos se kaikki olisikin jumalaa vastaan, niin…
(Vaikenee neuvottomana.)
KAARLO purevasti.
Vaikka olisitte varma, että jumala tässä on patruunan kassakaapin puolella, niin onhan ihmislapsen elämä ainakin yhtä tärkeä kuin varpusenkin. Te tiedätte, miten monta pienokaista täällä viime viikollakin kuoli ihan ruuan puutteeseen — siis nälkään. — (Värisevällä äänellä.) — Te ette tiedä, mitä tunsin tullessani eilen kirkkomaalle. Ne pienet kirstut olivat siellä jonossa odottamassa vuoroaan, ja jokaisen vierellä seisoi isä ja äiti, muutamien vielä vanhemmat siskotkin saattajina. Monet äidit itkivät hiljaa, katkerasti ja isät tuijottivat synkästi maahan hampaat yhteen kiristettyinä; jotkut katsoivat pikku kirstua, niinkuin näkisivät kannen lävitse rakkaat, kuihtuneet kasvot, eivätkä he näyttäneet huomaavan, miten heidän laihtuneet ruumiinsa värisivät vilusta. Eräs nuori äiti korjaili yhtämittaa vapisevin käsin pientä katajaseppeltä aivankuin peläten sen putoavan, tai tahtoisi siten vielä kerran kosketella, hyväillä pikku palleroistaan… Kun ajattelee, että he olisivat kuolleet jumalan tahdosta, vain sentähden että patruuna saisi satatuhatta markkaa enemmän voittoa, niin sitä ei voi uskoa. Vai uskotteko te? Ajatelkaa itse, että kaikkivoipa, kaikkitietävä, oikeuden ja rakkauden jumala tekisi niin omille lapsilleen?
LIISA tukkien korviaan.
Ei, ei, minä en tahdo ajatella — minä tulen hulluksi! Älä puhu enää!
KAARLO surunvoittoisesti.