— Ei — mutta niillä kuuluu olevan uusi tykkimalli. Jospa minä kerran saisin…
Hänen puheensa keskeytti taas tuo pelottava vongahdus; se tuntui lähenevän suoraan sairaalaa kohden. Muutamat sotilaat heittäytyivät maahan, toiset kyyristyivät kuin iskua odottaen. Sitten tuntui kaikki lentävän sirpaleiksi leimahtavasta iskusta, se paiskasi seisovat sotilaat maahan, iskeytyi heidän korviinsa terävänä rautanaulana. Ja kun he pökertyneinä kömpivät jaloilleen, näkivät he vain 100 m päässä erään rakennuksen kadonneen ja viereisen talon murskaantuneena palavan.
Sotilaat tuijottivat kauhusta tyrmistyneinä toisiinsa, voimatta sanoa sanaakaan. Mutta vihdoin kuului joitakin raivosta ja kauhusta käheitä ääniä:
— Oi nuo… nuo perkeleet…
— Ensikerralla voi pudota tähän.
— Tässä täytyy vielä noiden tähden…
— Älähän nyt… Kyllä minä mielelläni teen tämän palveluksen heille.
— Ja minä…
— Kun nyt vaan saataisiin lähteä.
Samassa vyöryi sairaalan ohitse kokonainen jono kuorma-autoja, joissa haavoitetut tärisivät kauheasti ja moottorien jyrinästä eroitti epäselvästi voihketta ja valituksia.