Vanha mies vavahtaa kuin kuolettavan kuulan sattuessa. Horjuen astelee hän toiseen huoneeseen ja palaa hetken kuluttua pistooli kädessään.
Hän katsahtaa arasti ympärilleen ja istuutuu uudestaan. Hänen vapiseva kätensä kohoaa hitaasti, hän pidättää henkeään kuin odottaen jotakin — ja kauhea, kiduttava jännitys kuvastuu hänen vanhoilla, kuolemankalpeilla kasvoillaan…
TURVAPAIKKA
Niinkuin hyväntahtoisen jättiläisen suojaan sulloutunut kääpiöparvi ympäröi pikkukaupunki harmaine rakennuksineen mahtavaa goottilaiskirkkoa. Ja aivankuin voittamattoman suojelijan turvissa oli se seissyt vuosisatoja yhtä pienenä ja harmaana, säästyen yhtähyvin sodilta kuin uusilta, maailmaa mullistavilta aatteiltakin, itse tulikin näytti sitä välttävän ja milloin joku yksityinen talo paloi, siihen rakennettiin heti toinen samanlainen — mutta ei myöskään muualle. Tuntui siltä kuin olisi se määrätty seisomaan samanlaisena tuomiopäivään asti.
Mutta nyt näytti tuho uhkaavan kaupunkia kauheana ja armottomana kuin kuolema; sillä taukoamatta, säännöllisten väliaikojen jälkeen kuuluu kaukaa pohjoisesta peloittava ääni, lähenee, kasvaa kammottavaksi ulvahdukseksi, sitten sokaiseva leimahdus, maata järisyttävä räjähdys ja kaikki syöksähtää suunnattomana mustana massana ilmaan, ikäänkuin puhkeavan tulivuoren kraaterista. Ja siinä missä äsken oli vanha, sievä talo kukkivien hedelmäpuiden keskellä, siinä savuaa suunnaton, palavien raunioiden reunustama, musta kuoppa. Ikäänkuin arvokkainta vastustajaa etsien putoilevat nuo hirveät hävittäjät yhä lähempänä kirkkoa, jonka jättiläistornit vavahtivat joka kerta kuin kuolemantuskassa. Mutta mihin se putosikin, siinä kaikki räjähti raunioiksi.
Eikä kukaan enää näyttänyt luottavan jättiläisen suojaan. Asukkaat pakenivat pelottavan sekasorron ja kauhun vallassa kaikkiin suuntiin — aivankuin hyönteiset joiden pesää hävitetään. Rikkaat kiirehtivät pois omilla autoillaan, vaunuillaan ja vuokra-ajureilla; köyhemmät kuljettivat kuormarattailla ja käsikärryillä lapsiaan ja välttämättömimpiä tarpeitaan. Mutta paljon näkyi sodassa olevien työläisten vaimoja ja leskiä, jotka eivät olleet saaneet käsirattaitakaan, vaan pakenivat paljaine pienokaisineen niinkuin lintuemo väijyvää metsästäjää. Pienimpiä kantaen, toisia taluttaen laahustivat he nääntyneesti huohottaen eteenpäin ja joka kerta kun tuo hirvittävä räjähdys sattui lähelle, lysähtivät he maahan sydäntäsärkevästi kirkaisten — ja taas ylös ja eteenpäin kauhusta vapisevin jaloin.
Kaikki kaupungin asukkaat pyrkivät poispäin, mutta haavoitettuja sotavankeja kuljetettiin kuumeisella kiireellä keskikaupunkia kohden. Niitä vietiin sairasautoilla, yksityisautoilia ja hevosilla, vieläpä kuorma-autoillakin. Kirkon edustalle ne kaikki pysähtyivät, ja sinne raahattiin haavoittuneet hurjalla kiireellä kuin elottomat tavaramytyt, välittämättä heidän valituksistaan ja tuskallisista pyynnöistään. Kaikki koettivat vain selviytyä mahdollisimman pian pois kirkon lähistöltä.
Kirkon läheisyydessä sijaitsevasta sairaalasta kannettiin parhaillaan haavoittuneita ulos pihalle; paareilla makasi jo parikymmentä ja vierellä seisoivat sotilaat, odottaen lähtökäskyä. He kyyristyivät kauhusta kalpeina ja vapisevina joka kerta kun jättiläispommin pelottava ulvonta läheni ja haavoittuneet peittivät kasvonsa käärityillä kädentyngillään; mutta kädettömät ja ne jotka eivät enää jaksaneet liikkua, sulkivat vain väsyneesti silmänsä eikä heidän kelmeissä kasvoissaan kuvastunut muuta kuin kärsimys, toivottomuus ja kuolemanväsymys. Mutta muutamat eivät näyttäneet tuntevan tuskaa eikä pelkoa, heidän silmänsä välähtivät joka kerta kuin salatusta riemusta ja kostonhimosta.
Odottavien sotilaiden joukosta kuului eräitä katkeria ja pelokkaita huomautuksia:
— Ovatko ne perkeleet päässeet taas lähemmäksi?