— Vielä kiellätte! — keskeytti haavoittunut kiihtyen ja juuri eilen sieltä lentokonetykeillä pudotettiin kaksi meidän tähystysretkellä ollutta lentokonettamme. Onhan mahdotonta…
— Pian näette onko se mahdotonta…
— Te olette siis niin kurjia raukkoja, ettette saa haavoittuneistakaan henkeä — vaan varastatte apua meidän tykistöltä…
— Vaiti koira! Taikka minä näytän, kuka saa sinusta hengen…
— Et sinä ainakaan! Eiväthän sakaalit itse uskalla tappaa — ilkkui haavoittunut murhaavalla ivalla. — Mutta kyllä jalka ja paksupohjainen kenkä sentään olisivat toisinaan tarpeen — eräs kuono kaipaisi nytkin potkua…
Muutamat haavoittuneet naurahtivat katkerasti ja sotilaat ärähtivät raivosta — niinkuin parvi nälkäisiä koiria, joille heitetään yksi lihapala. He olisivat mahdollisesti ryhtyneet joihinkin rankaisutoimiin, mutta taaskin putosi pommi huumaavasti räjähtäen ja sotilaat vaikenivat — jääden jähmettyneinä ja pelokkaina paikoilleen.
Kaikki haavoittuneet oli kannettu pihalle ja suurikokoinen aliupseeri tuli ulos, aikoen sanoa jotain. Mutta hänen sanansa katkesi kuin tukehtuen, sillä samassa kuului taas tuo kamala ääni lähenevän — aivankuin mielettömän paholaisen mylvähdys. Aliupseeri vilkasi kauhusta kalveten ympärilleen ja heittäytyi maahan, ryömien naurettavan nopeasti erään haavoittuneen paarien alle. Pommi putosikin kauas sairaalasta ja haavoittuneiden seasta kuului pilkallista naurua ja muutamia ivallisia huomautuksia:
— Siinä nyt näette vihdoinkin oikean sankarin!
— Koettakaa tekin pyrkiä hänen rinnalleen.
— Onko ihme, jos täytyy kerjätä koko maailmalta apua…