— Herra tohtori… suvaitkaa ottaa hiukan leipää… se on tuoreita…
— Onko posti tullut?
— Ei vielä, herra tohtori, — vastasi palvelija alakuloisesti.
Vanha mies nousi ja asteli heikoin askelin toiseen huoneeseen. Istui pehmeään nojatuoliin ja sytytti sikaarin.
Hetken kuluttua hän nousi uudestaan, asteli ikkunan ääreen ja hänen ryppyisissä kasvoissaan kuvastui tuskallinen, levoton odotus.
Hän hätkähti kuullessaan jostain kaukaa ovikellon äänen ja heti sen jälkeen toi palvelija tarjottimella kirjeen ja paketin…
Hän sieppasi kirjeen, repi auki kuoren — vieras käsiala: »Arvoisa herra». Hän heitti pois kirjeen.
Pienestä paketista tuli ensimmäisenä esiin silkkipaperikäärö; hän kääri sen auki vapisevin sormin — ja sodassa olevan poikansa kello tikitti hänen kourassaan… Toisesta kääröstä ilmestyi valokuva, jossa hän oli yhdessä morsiamensa kanssa… sitten sormus.
Hän hätkähtää; totuus työntyy tylsänä, jääkylmänä nuolena sydämeen…
Sikaari unohtui sammuneena hänen käteensä: hän muisti samanlaisen syyspäivän kaksi vuotta sitten, jolloin hänen nuorin poikansa oli tullut sisään ja hiukan arasti kysynyt, lähteekö sotaan vapaaehtoisena, vai ei. Kun kaksi veljeä oli jo kaatunut, niin isä jäisi aivan yksin, jos… Sentähden hänestä on väärin jättää isä yksin ja saa isä ratkaista…