Vanha mies muistaa vieläkin äänensä valheellisen juhlallisuuden, vastatessaan hitaasti:
— Mene poikani! Minun tähteni ei isänmaa saa kärsiä. Minulla ei saa olla mitään, joka olisi isänmaata kalliimpi!
Poika punastui, katsahti häntä omituisesti ja lausui lyhyesti: Hyvä.
Kääntyi ja poistui hitain askelin.
Oo — hän olisi tahtonut silloin peruuttaa sanansa, pyytää, rukoilla, ettei poika lähtisi — eikä kuitenkaan tehnyt sitä.
Ja seuraavana päivänä poika lähti.
Katumus se ei ole mitään sen kauhean tunteen rinnalla, jota hän on siitä lähtien povessaan kantanut kuni myrkyllistä käärmettä, — käärmettä, joka aina vähän ajan kuluttua puree paljasta ihoa eikä sen myrkystä kuole, kituu vain…
Vanha mies oli kuin jähmettynyt, tunsi vain, miten kylmä hiki pusertui suurina karpaloina hänen otsalleen ja päässä pyöri kaikki kohisevana kaaoksena. Hämärästi käsitti hän jotain hirmuista tapahtuneen — mutta mitä?
Kuin unessa katseli hän, miten ryppyiset, vapisevat sormet pitelivät sormusta, jossa oli punainen kivi — ja alkoi taas muistaa… Tuo kivi muistutti suurta veripisaraa — hänen vertansa. Ja hänelle tuli tuskallinen mielikuva: se värisee… Niin, se eli vielä, se itki, valitti, se toi hänen viimeisen tervehdyksensä… Se on hänen nuorta, punaista vertansa…
— Miksi, miksi minä silloin… kaksi vuotta sitten? — kuiskasi hän äänettömästi ja tarttui tukkaansa. Sitten kuuli hän raskaan, haavoitetun voihketta muistuttavan huokauksen — ja huomasikin huokaisseensa itse; kaikki on niin epäselvää ja ahdistavaa kuin tuskallisessa painajaisunessa.
— Mutta se suuri ja kiduttava ei ole unta — nuo esineet ovat todellisia, eivätkä katoa… Hän rukoilee, että se olisi unta, mutta ei, ei… Hän kuulee kadulta huutoja, vaunujen jyrinää… Joku huutelee nauraen toiselle, kuuluu joku kirous… heleätä naurua… Ei… Onko se siis totta? Onko hän…?