Ja aivankuin vastaukseksi itselleen kuiskaavat hänen vapisevat huulensa:
— Jumalani… jumalani ainoa poikani on kuollut… kuollut.
Mutta silloin on hän kuulevinaan jonkun vieraan, ilkkuvan äänen kähisevän korvassaan:
— Entäs kaksi vuotta sitten…?
Vanha mies katsahtaa ympärilleen kuin mieletön. Silloin hän huomaa käärössä poikansa muistikirjan — ja tarttuu siihen niinkuin hukkuva hädässään… Hänen poikansa oli joka päivä kirjoittanut tärkeimmät kokemuksensa ja tunnelmansa muistiin ja lähettänyt hänelle joka sunnuntaiksi — jotta hän sai päivä päivältä seurata poikansa elämää. Puolet kirjan lehdistä oli jo irroitettu: ne olivat täällä hänen pöytälaatikossaan ja jatko oli nyt hänen vapisevissa käsissään, kirjoitettuna hänen kauniilla käsialallaan… Vanha isä tunsi aivankuin epämääräistä toivoa alkaessaan lukea:
Maanantaina 10 p:nä heinäk.
Rakas isä:
Olen vieläkin kenraalin kirjurin apulaisena ja olen niin iloinen, ettei minun tarvitse mennä juoksuhautoihin — tänään minä vasta ensikerran sen oikein tunsin.
Taistelu on jatkunut täällä jo kolme päivää yhtämittaa. Äsken kun minun piti viedä eräs paperi kenraalin allekirjoitettavaksi ja olin aukaisemaisillani sen maalaistuvan oven, jossa kenraali asuu, kuulin kummallisen voihkauksen. Pysähdyin jännittyneenä ja kuulin hänen vieraan, käheän kuiskauksensa:
— Poikani… poikani… Jumala, miksi sen teit?