Kuului taas tuo voihkaisu ja se sattui sydämeeni kuni kylmä pistimen kärki: kenraalin molemmat pojat olivat kaatuneet tänä aamuna — ja minä muistin sinut, isä… Sentähden tuntuu niin hyvältä, että olen täällä… Miten sinä kärsisitkään, jos jäisin sinne silvottuna, muodottomana… Sinähän olet muutenkin niin yksin, rakas isä… Luonnollisesti en itsekään tahtoisi kuolla, olenhan nuori, elämäni kaikki vielä edessä… Ja kun hän vielä — niin, kyllähän te ymmärrätte, isä…
Tiistaina 11 p:nä.
Taistelu on päättynyt. Hyökkäys lopullisesti torjuttu. Suuri vihollisjoukko tuli eristetyksi pääjoukosta ja sen täytyi antautua. Ja minä olin äsken asemalla kun viimeisiä heistä sullottiin rautatievaunuihin.
Pölyisellä ratapihalla oli kauhea helle. Pitkän tavaravaunurivin ympärillä pyörivät ja häärivät hikiset, likaiset olennot kuumeentapaiselia kiireellä ja savuisessa ilmassa risteili käheitä käskyjä, haukkumasanoja, kirouksia…
Kenraali karautti roturatsuaan sinne tänne, jotta vaahto putoili sen mustilta kyljiltä… Sitten seisautti sihteerinsä kohdalle ja kysyi kolealla, aivankuin pidätetyllä voitonriemulla:
— Ovatko kaikki vaunuissa, herra kapteeni?
Kapteeni, jonka apulainen olen, läheni kiireesti ja vastasi kunniaa tehden:
— Ovat, herra kenraali!
— Montako?
Kapteeni katsahti muistikirjaansa ja vastasi taas kunnioittavasti: