— Kaikkiaan 867, teidän ylhäisyytenne! Niistä on 105 vaarallisesti ja 264 lievemmin haavoittunutta; loput terveitä.
— Hyvä, — virkkoi kenraali hitaasti ja jotain epämääräistä, pahanenteistä välähti taas hänen katseessaan. — Vihollisten lentokoneet ovat särkeneet sillan — vankijunaa ei siis toistaiseksi voida lähettää. Hankkikaa lujat lukot ja sulkekaa heti kaikki ovet.
Kapteeni katsahti neuvottomasti ympärilleen ja sitten sanoi arasti, miltei kuiskaten:
— Teidän ylhäisyytenne… vaikeasti haavoittuneet…
Hän vaikeni, sillä kenraalin kasvot muuttuivat peloittavan näköisiksi. Tuijottaen kapteenia silmiin, sinkautti hän pidätetystä raivosta sähisevällä äänellä:
— Lukot oviin!
Kapteeni kalpeni ja hänen katseensa vaipui; kunniaa tehden sopersi hän vapisevin äänin:
— Ymmärrän, herra kenraali…
Minä kuulin ja näin kaikki, sillä seisoin aivan vieressä ja minua pelottaa — mieleeni tahtoo väkisin tunkeutua kamala aavistus… Kenraalin pojat kaatuivat eilen… Ei — se ei ole mahdollista — se on mahdotonta…
Keskiviikkona.